Kertomukset

Kertomukset saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita. Synnytykseen valmistautuessa tekstien lukeminen ei välttämättä ole hyväksi.

Kätilöopiston sairaala 2010

Lähdimme synnyttämään esikoista 12h lapsivesien menon jälkeen. Aluksi olimme tarkkailussa raskaana olevien vuodeosastolla, jos siirryimme synnytyssaliin myöhemmin, kun oli todettu synnytyksen olevan hyvin käynnissä, ja olin käyttänyt lämminvesipulloa ja jumppapalloa supistuskipuihin. Eräs iäkkäämpi kokenut kätilö siirsi meidät saliin ja antoi raporttia synnytystä hoitavalle kätilölle (joka vaikutti ikänsä puolesta myös konkarilta) kivunlievitystoiveistani. Jo tässä vaiheessa minusta tuntui, että toiveitani vähäteltiin. Olin maininnut, että jos mikään muu ei tunnu minua auttavan riittävästi, viimeisenä vaihtoehtona on epiduraalipuudutus. Siirtävä kätilö antoi raportissa tiedon, että jatkossa sitten toiveena puudutus. Toin itse esille, että haluaisin kokeilla muita kivunlievitysmenetelmiä ensisijaisesti. Pääsinkin ammeeseen joksikin aikaa, mutta kätilön suhtautuminen siihen vaikutti minusta negatiiviselta. Hän tokaisi siihen tyyliin, että saan siellä käväistä, jotta saan vähän elämysmatkailla, et siellä kauaa tule olemaan. Minusta tuntui siltä, että hän halusi vain laittaa minulle antibiottitipan, koska lapsivesien menosta oli pitkä aika ja saada minut käyrään, jota oli jo ennen saliin siirtymistä otettu. Hän ei tarjonnut muita kivunlievitysvaihtoehtoja. Sitten istuin keinutuolissa, jossa kiikkuminen ei auttanut yhtään. Olisin halunnut liikkua supistuksen aikana, mutta siihen en saanut mahdollisuutta. Kuuliaisena ensisynnyttäjänä tein niin kuin kätilö käski, halusin toimia oikein. Seuraavaksi hän tarjosi epiduraalia ja kertoi jo vähän anestesialääkärille maininneen täällä olevan puudutteen tarvitsijan, nyt kun anestesialääkäri oli jo valmiina synnytysosastolla. Kivuissani myönnyin puudutukseen. Myöhemmin synnytyksen aikana sain puudutetta kaksi lisäannosta. Minusta tuntui, että kätilöä ei kiinnostanut olla salissa ollenkaan, vaan hän halusi mennä lepäämään tai kahville. Synnytin yöaikaan ja osastolla oli kuulemma rauhallista. Synnytys kesti pitkään. Minua ei ohjattu nousemaan vuoteesta ylös pystyasentoon. Myöhemmin todettiin vauvan olevan virheellisessä tarjonnassa, olin maannut käyrissä monta tuntia. Epiduraalipuudutteet eivät auttaneet juurikaan ja otin samanaikaisesti ilokaasua. Huusin monta tuntia kivusta supistusten aikana. Koin mieheni läsnäolosta enemmän apua kuin puudutteista. Yhdessä vaiheessa synnytystä kätilö tunnusteli vatsaani ja otti kiinni mahapoimustani ja sanoi ivallisesti ”mitä se tämä on?”. Olin aivan raivoissani sisäisesti, miten kätilö kehtasi tehdä tuolla tavalla, en kilttinä synnyttäjänä kuitenkaan vastaan uskaltanut sanoa, olisi pitänyt. Tunsin, että minut häpäistiin tuolla toiminnalla. Toivoin vain, että tulisi aamu ja vaihtuisi toinen kätilö. Onneksi niin tapahtuikin. Aamuvuoron kätilö oli aivan toisenlainen ja koin, että minua kohdeltiin hyvin, kannustettiin pystyasentoon ja kuunneltiin toiveitani ponnistusasennon suhteen. Lopulta vauva kiskottiin monen imukuppivetoyrityksen jälkeen imukupilla ulos minusta. Ilman aamuvuoron kätilöä synnytyskokemuksestani olisi tullut vielä huonompi, kuin mitä se oli.. Sairaalasta kotiutuessa kysyttiin synnytyskokemusta numerona, annoin numeron 10 ollessani ihka onnellinen pienokaisesta, kotiinlähtö mielessä. Meni monta kuukautta, ennen kuin pystyin lukemaan synnytyspapereitani ja jos kokemusta olisi kysytty myöhemmin synnytyksen jälkeen, olisi numero ollut aivan jotain muuta kuin 10.

Kotisynnytys 2011

Olin harkinnut kotisynnytystä pitkään. Ajatus tuntui ihanalta, saisi olla kotona ja saada tuttu kätilö hoitamaan! Saisin jutella etukäteen toiveeni ja pelkoni. Voisin olla varma että tulisin kuulluksi eikä supistusten alettua tarvitsisi enää yrittää ilmaista toiveitaan. Edelliset synnytykset olivat sujuneet mutkitta, joten miksi ei kotona? Odotin synnytystä ilolla ja luottavaisin mielin.

Synnytys oli pitkä. Se oli työläs ja kivulias mutta silti niin ihana! Viimeistä puolta tuntia lukuunottamatta.. Käsittelen synnytyksen lopun aiheuttamaa monisyistä traumaa edelleen mm.terapeutin avustuksella.

Aloitetaan onnistuneista asioista. Sain synnyttää oman perheeni kesken, tuttujen avustajien läsnäollessa. Koin tuntikausien ajan olevani Nainen isolla alkukirjaimella, alkukantaisimman tehtäväni äärellä. Koin pärjääväni kovankin kivun kanssa ja olevani juuri oikeassa paikassa, omassa turvallisessa kodissani. Voi kun ihanuus olisi saanut jatkua loppuun saakka!!

Hetki ennen ponnistusvaiheen alkua oli perusteltua tehdä sisätutkimus. Tutkimuksen aikana tehtiin hyvin informoitu toimenpide, jonka kestin sietämättömästä tuskasta huolimatta mielestäni kunnialla. Pysyin tajuissani takertumalla ajatukseen, että kohta pääsen takaisin ammeeseen tai vaihtoehtoisesti jakkaralle ponnistamaan, kuten oli sovittu. Olin kuitenkin lamaannuttavasta kivusta johtuen mykkä ja täysin tukijoukkojeni varassa.

Huolimatta toimenpiteen onnistumisesta, kätilö ei ottanut sormiaan pois emättimestä ja päästänyt minua nousemaan, vaan käski ponnistamaan sormiaan ulos. Hän käytti kohtuutonta voimaa ja käski mieheni ja toisen avustajan vetämään jalkojani erilleen. Olin kauhuissani kätilön aiheuttamasta kivusta ja siitä ettei minua yritettykään auttaa pystyyn, vaikka siitä oli puhuttu monet kerrat! Minä en VOI synnyttää selälläni! Selällään oli vaikea olla ison vatsan kanssa (olin ollut siinä jo kauan ponnistusvaiheen alkaessa), en saanut henkeä eikä ajatus kulkenut enää. Olin paniikissa ja ”ilmat pihalla”, henkäisin kätilölle että ottaisi sormet pois ja päästäisi ylös. Turhaan.

Aiemmin murtunut häntäluuni aiheutti suurta vaikeutta ponnistaa, se ei päässyt joustamaan sänkyä vasten yhtään! Kätilö venytti yhä kovemmin alapäätäni. Tukijoukkoni eivät puolustaneet minua eivätkä kyseenalaistaneet tätä ”repimistä”, vaikka jälkikäteen kertoivat ihmetelleensä miksi kätilö toimi niin. Lapsella ei siis ollut hätää eikä ollut syytä nopeuttaa ponnistusvaihetta. Minut olisi ehditty auttamaan pystyyn, ponnistamaan itseäni rikkomatta. Kaiken nöyryytyksen huipuksi ulostin alleni, omaan sänkyyni, toisten katsellessa sitä yläpuoleltani.

Lopulta kätilö sai lapsen ulos minusta, hyvävoimaisen pienen ihmisen.

Olin kuin puulla päähän lyöty: lapsi makasi vatsani päällä mutta koin etten ollut synnyttänyt itse. Häpesin itseäni, päässeitä eritteitä ja epäonnistumistani. Koin että en osannut ponnistaa, koska kätilö pakko-opasti minua sormin. Häpeää lisäsi se, että lapsen synnyttyä minulle ei puhuttu kuin pakolliset tyyliin ”levitä jalat niin tarkistan vauriot” (ylitseni puhuttiin kyllä). Minua ei onniteltu (!!), vointiani ja fiiliksiäni synnytyksestä ei kysytty. Isältä kyllä muistettiin kysyä.. Minua kohdeltiin kuin arvotonta lihanpalaa!

Tarkistin synnytyksen jälkeisen kohtelun videolta, koska TOIVOIN ja oletin muistavani väärin. Ja kyllä, 25 minuutin pätkän aikana minua ei huomioida. Ellei jalkoväliin kurkkimista lasketa.

Menin ensi-imetyksen jälkeen suihkuun, jossa vuodin runsaasti. Sain olla ylhäisessä yksinäisyydessäni. En saanut apua itseni kuivaamiseen ja pukeutumiseen, ketään ei ollut saatavilla. Olin tolkuttoman kipeä! Häntäluuni murtui uudelleen ja lantio meni sijoiltaan. Jälkimmäinen selvisi vasta 16 kuukauden kipuhelvetin jälkeen.. En voinut uskoa että synnytys oli ohi! Ihana synnytykseni jäi kesken, siihen tilanteeseen että kohta minä pääsisin ponnistamaan! Altaaseen tai jakkaralle, niinkuin oli sovittu! Pelottava vaihe hoidettaisiin nätisti, minua kunnioittaen, tieten tahtoen rikkomatta! Olin aivan järkyttynyt siitä miten jouduin synnyttämään!

Pukeuduin ja kävelin vapisevin jaloin keittiöön muiden luo. Häpesin äskeistä ja odotin kommentteja. Muut viettivät keittiössä mukavaa kahvihetkeä, nauroivat ja puhuivat joutavia. Otin minulle säästetyn ruoan, istuin erilleen muista (pöydässä ei ollut tilaa eikä sitä minulle tehty) ja kuuntelin juttuja menneistä urotöistä. Kätilön urotöistä. Minut ja äsken kokemani helvetti sivuutettiin. Sain kuulla synnytyksestäni sen verran, että tiedän nyt mitä toisin tekemällä olisin voinut välttyä kivuliaalta toimenpiteeltä. Ei kehuja urheudestani tai hienosta pojasta, vain kliinistä tietoa pieleen menneestä kohdasta.

Koin niin syvää häpeää ja epäonnistumista etten kyennyt katsomaan ketään silmiin. Koin tuottaneeni pettymyksen erityisesti miehelleni, kun en osannutkaan synnyttää vaan kätilö joutui synnytyttämään minua ja vei loppuviimein myös kunnian tuntikausien työstäni, vastasyntyneestä lapsesta. En ole koskaan ollut osallisena synnytyksessä (olen ollut kymmenissä synnytyksissä), jossa äitiä ei ole huomioitu jälkeenpäin. Nyt olin. Tämä vahvisti käsitykseni itsestäni luuserina. Olin niin rumasti epäonnistunut ettei siitä voinut edes puhua.. Minut suljettiin pois ja puhuttiin vähemmän kiusallisista asioista. Näin siis tuoreeltaan koin.

Kätilö oli kokenut, ehkä liiankin. Hän vei synnytyksen luonnollisuuden ja arkipäiväisyyden aivan omaan luokkaansa. Syntymän ihme ei herättänyt hänessä enää mitään. Olin taistellut kaksitoista tuntia ja kaiken huippuna oli vaikea ponnistusvaihe. Kuitenkin keittiössämme oltiin syntymän jälkeen kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut! Pahaksi onneksi mieheni (ensikertalaisena) ajautui mukaan siihen tunnelmaan. En saanut jääkaapissa odottanutta kakkua enkä kuoharia, vaan mieheni kulki vastasyntynyt sylissään minut unohtaneena. Kukaan konkareista ei muistuttanut/antanut omilla puheillaan aihetta muistaa kovan työn tehnyttä äitiä tai juhlistaa vastasyntynyttä.

Kätilön (ja muiden, mukaanlukien mieheni) vähättelevä ja välinpitämätön käytös oli äärimmäisen loukkaavaa kaiken kokemani jälkeen. Koin että ihanasta kotisynnytyksestäni oli muodostunut joukkoraiskaus, tuttujen ja luottamukseni saaneiden ihmisten taholta.

Olisi pitänyt kuunnella itseäni! Hälytyskellot kyllä soivat, totisesti, jo etukäteen! Kätilön asenne kivun ja selällään synnyttämisen pelkoani kohtaan oli välinpitämätön, ehkä jopa hiukan halveksuvakin. Sivuutin kuitenkin sen ja päätin luottaa, eipä kotiloita puissa kasva. Päästin tämän ”ammattilaisen” synnytykseeni mukaan ja hän teki välinpitämättömyyttään juuri ne asiat, joita pyysin olemaan tekemättä. Mitään kiirettä tai muita perusteluita toiminnalleen ei ollut.

Kotonakin voi joutua liukuhihnalle, jos osuu väärän ihmisen käsiin. Jos ylitsesi kävellään kotona, on turha odottaa tukea neuvolasta tai muilta virallisilta tahoilta. Vertaistukeakin on äärimmäisen vaikea löytää. Kotisynnytystrauma on tabu. Se on valtava taakka, joka kannetaan yksin. Liputan yhä kotisynnytyksen puolesta mutta kehoitan sydämeni pohjasta: valitkaa avustajat huolella, omaan intuitioon luottaen!

OYS 2008

Olin synnyttämässä esikoistani. Supistukset alkoivat aamusta ja jatkuivat päivän. Eivät hirveän kipeitä, säännöllisiä kuitenkin, ja tihenevät pikkuhiljaa. Alkuillasta soitan sairaalaan ja minulle sanotaan että voin mennä sitten kun en kestä enää kotona.
Koko päivän on ollut levoton ja vaikea olla, joten menemme mieheni kanssa sairaalaan vaikken niin kauhean kipeä varsinaisesti olekaan. Virhe. Kohdunsuu on auennut sormelle ja minua kehotetaan lähtemään kotiin, mutta en suostu. En todella aio lähteä kotiin ilman vauvaa. Toinen virhe. Pääsen osastolle ja minulle annetaan panadolia ja nukahtamislääkettä. En kuitenkaan saa nukuttua ja supistukset käyvät kipeämmiksi, en uskalla nousta sängystä (olin nuori ja tyhmä). Lopulta nousen ja menen kertomaan hoitajalle etten pysty nukkumaan ja alan olla jo kipeäkin. Hän tutkii tilanteen, 2 senttiä auki -> saliin. Soitan miehelle että tulee sairaalaan.
Salissa pääsen ammeeseen ja siellä on jonkin aikaa hyvä olla. Sitten tulee tunne että pitää päästä pois sieltä ja kaipaan jotain muuta kivunlievitystä, saan ilokaasua ja se auttaakin, sekä henkisesti että fyysisesti kun täytyy keskittyä hengittämiseen.
Aamulla tilanne on kuitenkin se, ettei ilokaasu riitä enää ja pyydän jotain muuta. Ainoaksi vaihtoehdoksi kätilö esittää epiduraalia, tutkittuaan ensin että kohdunsuu on auennut vaaditut 3senttiä. Suostun epiduraaliin. Kolmas virhe.
Ensin puhkaistaan kalvot, ilman että minulle on kerrottu mitään, yhtäkkiä joku vain ilmoittaa jalkovälistäni että ”puhkaisen kalvot nyt”. Sitten laitetaan kanyyli, tätäkään ei selitetä. En muista laitettiinko pinnikin vauvalle ennen epiduraalia vai heti sen jälkeen, mutta eipä siitäkään kerrota minulle.
Epiduraali saa minut tärisemään kamalasti, välillä saan nukahdettua vapinalta. Silloin tällöin havahdun siihen että kaksi opiskelijaa kikattaa huoneessa.
Pää on ihan sekaisin, enkä oikein ymmärrä mistään mitään. Välillä kätilö käy lisäämässä oksitosiinin määrää tipassa. Jossain vaiheessa kätilö käy poistamassa epiduraalin (oli siis kipupumppu tai jotain). Seuraavaksi muistan kun kätilö ilmoittaa että olen täysin auki, aletaan ponnistaa. En tunne supistuksia. Olen selinmakuulla sängyllä, pyllyn alla alusastia. Olen ponnistavinani aina välillä. Jonkin ajan päästä kätilö alkaa hermostua… kertoo aina kun supistus tulee ja huutaa NYT PONNISTA PONNISTA!!!
Jossain vaiheessa jalkani nostetaan telineisiin, yksi kätilö hyppii mahani päällä, toinen käskee ponnistamaan koko ajan ja loput, ehkä 5-10 henkeä salissa katselevat. Tätä ennen -mieheni kertoman mukaan- välilihani on leikattu, ei siitäkään vaan mitään ole kukaan puhunut.
Sitten yhtäkkiä joku sanoo jollekkin: ”hae imukuppi, äkkiä”. Ja huoneeseen tulee lisää väkeä pällistelemään, vauva kai autetaan imukupilla ulos ja minä ehdin nähdä sinisen, velton lapsen kun se juoksutetaan ulos salista. Kukaan ei selitä mitään. Kätilö alkaa puuhailla jalkovälissäni ja tunnen kuinka jotain tulee ulos -istukka. Sitten alkaa viimeinen kidutus – ompelu. Tunnen jokaisen neulan piston, tunnen langan vedot, tunnen kaiken. Huudan, itken, kiljun ja ainoa mitä saan vastineeksi on : ”ei sinua voi sattua” ja ”ota ilokaasua”. Eipä se ilokaasu mitään auta, vedän sitä tauotta koko tunnin ajan, mutta enpähän ainakaan huuda -se kai oli kätilön mieleen.
Siinä välissä mies käy katsomassa vauvaa, minä olen varma että se on kuollut ja ihmettelen kun mieheni haluaisi esitellä kuvia siitä, ei – en halua nähdä kuollutta lastani. Sanon sen ääneen, mutta kukaan ei reagoi, kätilö jatkaa tikkaamista. Kun tikit on laitettu, vuoro vaihtuu. Uusi kätilö on mukava kunnes jää kaksin kanssani, miehen komensin kotiin nukkumaan. Neljäs virhe. Kun siis salissa ei ole muita kuin minä ja kätilö, hän kysyy haluanko suihkuun, mihin vastaan myöntävästi ja hän poistuu salista. Olen niin väsynyt ja heikko etten uskalla edes harkita nousevani sängystä. Kun kätilö tulee takaisin hän tiuskaisee ”et sitten mennyt suihkuun!” En saa sanaa suustani, olen aivan ihmeissäni että yksinkö tästä olisi pitänyt. Kätilö alkaa sitten hankaamaan minua jollain kostealla vihaisena. Ja katoaa taas. Nukahdan ja herään siihen että kätilö tuo kapaloidun vauvan viereeni, tiuskaisten ”et sitten nukahda!) Ja taas, häipyy. Hetken jaksan ihmetellä onko jonkun vauvan äiti kuollut ja siksikö minulle on tuotu vauva viereen vai mistä on kyse, omanihan kuoli. Sitten nukahdan taas. Kunnes kätilö tulee pyörätuolin kanssa takaisin ja kärrää minut ja vauvan synnyttäneiden osastolle…

Synnytys kesti papereiden mukaan yhteensä 26tuntia, ponnistusvaihe 1,5tuntia. Kesti kolme tuntia vauvan syntymästä siihen että sain hänet rinnalleni.
Myöhemmin – pelkopolilla – sain tietää, että vauvan sykkeet olivat pudonneet alas joka ponnistuksella viimeiset puoli tuntia, jonka jälkeen eivät enää korjaantuneet, silloin imukuppi. Sitä, miksi hän oli kolme tuntia virvoittelussa en tiedä vieläkään (normaalisti vauva on tunnin siellä, kuulemma).
Uskoin vauvan omakseni vasta kun lääkäri antoi kotiutumisluvan.

Onneksi toinen ja kolmas synnytys ovat korjanneet, eheyttäneet minua, etenkin toinen. Huonoa kohtelua ko sairaalassa en silti koskaan unohda. Olen kuitenkin tehnyt selväksi sinne henkilökunnalle etten halua enää ikinä kuulla että joltakulta on samalla tavalla pimitetty tietoa. Lisäksi olen antanut neuvolaan ja sairaalaan noottia vauvan kokoarviosta. Hoin koko raskausajan että minusta tuntuu että lapsi on iso. ”Ei ole, ihan normaali kolme kiloinen sieltä on tulossa”. Paskan marjat, yli 4,5kg, py 37cm. Neuvolasta sain pahoittelut jälkikäteen, sairaalasta en ylipäänsä mistään asiasta.

VKS 2012

Minulla on ongelmia toisen raskauden aikana verenpaineiden kanssa. Esikoisen kanssa päädyin kiireelliseen sektioon vaikean raskausmyrkytyksen vuoksi ja osasyy oli myös se, että lapsi oli yllätysperätilassa. Leikkauksessa selvisi, että lapsi on ollut koko raskausajan perätilassa ja tarjonta on arvioitu koko raskausajan väärin. Esikoinen syntyi 37+0 (2010 VKS) ja kaikki meni onneksi lopulta hyvin. Osastolla kohtelu oli vaihtelevaa. Suurin osa oli mukavia, mutta saino jopa kommentteja tyyliin “Luulitko, että tämä on joku täysihoitola” jne.

Toisessa raskaudessani tosiaan puolivälin jälkeen verenpaineet alkoivat nousta. Nousivat, nousivat ja nousivat. Verenpainelääkitys aloitettiin rv20+. Loppua kohden olo kävi todella tukalaksi ja onneksi sain pelkopolilta erittäin asianmukaista ja pätevää hoitoa. Synnytys päätettiin käynnistää viim. 38+4, mutta se onneksi käynnistyi spontaanisti 38+1. Olin kotona ja supistukset alkoivat. Muistin pelkolääkärin sanoneen, että silloin täytyy mitata verenpaineet, sillä supistuskivut ja jännitys saattavat nostaa paineita. Olin syönyt 9kpl Albetol-tabletteja eli maksimiannoksen. Paineet olivat silti 110/180. Soitin synnärille ja erittäin epämukava kätilö vastasi puhelimeen. Tiedustelin, että voinko vielä ottaa lisää Albetolia vai mitä teen. Huusi minulle, ettei hän mikään lääkäri ole! Lopulta kuitenkin suostui tiedustella lääkärin mielipidettä ja sain kutsun tulla sisään.

Kätilövuoro vaihtui. Synnytyksen aikana oli kaksi todella mukavaa kätilöä. Kaksi tuntia ennen lapsen syntymää tämä sama puhelimeen vastannut kätilö tuli kätilökseni. Kysyi minulta missä asennossa haluan ponnistaa. Vastasin, että en oikein tiedä kun en ole ennen synnyttänyt alateitse, että osaisiko hän vähän ohjata. Sain vain tylyn vastauksen, että no kaikki nyt ponnistaa missä asennossa haluaa. No “valitsin” sitten sen perinteisen selällä makuun. Ponnistusvaihe kesti 11min, lapsi oli 3800g ja kaikki hyvin…kunnes…

Kysyin kätilöltä tuliko repeämiä. Hän sanoi, ettei hänen mielestään, mutta että hän tarkistaa. Sitten tarkasti ja lähti mitään sanomatta hakemaan lääkäriä. Saan kuulla, että minulla on pahat repeämät ja sulkijalihasta myöden vaurioitunut kaikki (myöhemmin luin, että alle 1% vuodessa saa Suomessa näin pahat repeämät, luin myöhemmin myös, että VKS on kärkipäässä repeämistapauksissa). Sitten se alkaa. Lääkäri pistää minuun paikallispuudutetta ja alkaa ommella. Puudute ei auta yhtään mitään ja huudan tuskasta. Anelen armoa. Anelen lääkäriä pitämään edes pienen tauon. Huudan, meinaan pyörtyä, kiljun ja edelleen anelen lääkäriä lopettamaan. Kysyn toistuvasti, että kestääkö vielä kauan. Lääkäri tiuskii minulle, että kyllä tässä nyt vielä menee aikaa. Loppujen lopuksi toimenpide kesti reilun tunnin. Mieheni on mukana synnytyksessä, mutta hänkään ei osaa tehdä mitään. Luotamme lääkäriin. Luulen, että näin tämän kuuluu mennä ja että se on vain kestettävä. Kätilö roikkuu jaloissani ja pitää niitä paikallaan. Minulle sanotaan, että pakko pysyä paikalla tai operaatio menee pieleen. Tunnen kuinka repeämää levitetään auki ja kuivataan pumpulilla tms. tunnen kuinka instrumentteja tukitaan joka paikkaan, tunnen neulojen pistot, tunnen lankojen kiristykset. Meinaan pyörtyä. Lopulta toimenpide on ohi ja minua kehoitetaan menemään suihkuun virtsaamaan. En pääse pediltä ylös, koska jalat ei kannata. Minut uhataan katetroida, josta panikoidun jälleen. Pakotan mieheni raahaamaan minut suihkuun, jossa saan puolitajuissani virtsattua. Meidät “unohdetaan” huoneeseen moneksi tunniksi.

Lopulta soitamme taas kelloa ja pyydämme päästä osastolle, sillä en enää pysy hereillä. Osastolla kerron tapauksestani ja ihmettelen, miten nykyaikana ei anneta mitään kunnon kivunlievitystä tälläisessä tapauksessa. Kätilö hämmästyy. Hän sanoo ihmetelleensä, että miksi tiedoissani lukee, että “ommellaan poikkeuksellisesti synnytyssalissa, koska potilas niin hyvin puuduttunut”. Kerron, että näin ei ole ollut ja että se ei ole jäänyt keneltäkään epäselväksi. Kätilö osastolla kertoo minulle, että näin pahat repeämät ommellaan leikkaussalissa anestesiassa tai spinaalipuudutuksessa. Pelkolääkäri tulee tapaamaan minua. On pahoillaan tapahtuneesta ja vihainen puolestani, kehottaa tekemään valituksen.

Teen kirjallisen huomautuksen asiasta. Toimenpiteen tehnyt lääkäri ei enää työskentele siinä vaiheessa VKS vaan yksityisellä lääkäriasemalla Vaasassa. Hän ei siis joudu vastaamaan minulle, vaan minulle vastaa gyn. ylilääkäri ja hallintoylilääkäri. Molemmat pahoittelavat tapausta ja myöntävät kivunlievityksessä tapahtuneen virheen. En vie asiaa eteenpäin silloin, harkitsen edelleen vienkö.

Hartain toiveeni oli saada tällä toisella kertaa lapsi heti rinnalle ja saada kokea se tunne, että kipu on ohi, kun synnytys on ohi. Synnytys on niin herkkä ja kaunis ja henkilökohtainen asia, että en ikinä anna anteeksi tapahtunutta. En sitä, että joku omalla sadistisella käytöksellään vei minulta ainutlaatuisen kokemuksen. Jätti jälkeensä trauman, joka tuskin koskaan poistuu. Trauma koskee tällä hetkellä koko sairaalaympäristöä ja myös luottoa lääkäreihin, jonka menetin. Valitin myös kätilöstä, jonka olisi ammattilaisena pitänyt tietää kuinka asiat hoidetaan, eikä roikkua jaloissani kiinni ilman empatiaa. Hän on jälkeenpäin myöntänyt, että minä olin erittäin kivulias.
En koskaan anna anteeksi.

TAYS 2008

Saavuin mieheni kanssa sairaalaan puolenyön jälkeen synnyttämään esikoistamme ja synnytys todettiin käynnistyneeksi. Meille kuitenkin sanotiin alkutarkastuksen jälkeen, että koska en halua epiduraalia, emme pääse synnytyssaliin, vaan joudumme odottamaan käytävässä. Käytävässä istui useita odottamassa, oli ruuhka-aika. Onneksi mieheni kuitenkin sanoi, että emme todellakaan jää käytävään, minkä jälkeen pääsimme saliin.

Synnytyksen eteneminen tyssäsi kohtukramppiin salissa, minkä tähden kätilö suositteli petidiiniruisketta. Sen ansiosta sain levättyä pari tuntia, minkä jälkeen synnytys alkoi edetä todella nopeassa tahdissa. Supistukset ennen ponnistusvaihetta olivat infernaalisen voimakkaat, eikä pudendaali ehtinyt vaikuttaa juurikaan. Päästyäni ponnistusvaiheeseen ilmeisesti pidin jonkin verran ääntä, sillä kätilö kielsi huutamasta, “etteivät voimat kulu”, mikä otti todella paljon päähän, sillä en tuntenut voimieni olevan mitenkään lopussa ja koin huutamisen auttavan siinä tilanteessa.

Ponnistusvaihe oli nopea ja sujui onneksi vauvan osalta hyvin, mutta itse sain II asteen repeämät episiotomian lisäksi (josta ei mitenkään kysytty eikä ilmoitettu), lääkäri spekuloi siinä ääneen ja mielestäni hieman huvittuneesti, että mahtoikohan peräsuolikin revetä niin, että minun pitää mennä nukutuksen kautta leikkaukseen. Onneksi näin ei ollut käynyt, vaan tikkaus todettiin riittäväksi. Kysyin lääkäriltä, montako tikkiä tulee, hän tokaisi, ettei näitä lasketa. Samainen lääkäri sitten kohta sanoi ommelleensa tamponin narun tikkien sekaan ja joutui purkamaan siihenastisen tikkauksen. En muista hänen pahoitelleen mitenkään tätä mokaansa. Tämä lääkäri ompeli “pohjan” valmiiksi ja poistui, koska hänen työvuoronsa päättyi.

Jouduin odottamaan tikkaus pahasti kesken yli puoli tuntia, välillä kätikö kävi suihkuttamassa lisää puudutusainetta. Lopulta mieheni lähti käytävään etsimään kätilöä ja sanomaan, eikö viimein joku voisi tulla hoitamaan tikkausta loppuun. Tämän jälkeen toinen lääkäri tuli huoneeseen, vastasi työpuhelimeensa ja alkoi sen jälkeen selvästi närkästyneenä tilittää minulle työkiirettään. Tästä huolimatta koin tämän toisen lääkärin kohtelun parempana kuin edellisen, jonka asenne koko synnytykseeni tuntui olevan huvittuneen halventava.

Tikkauksen valmistuttua en pystynyt nousemaan suihkuun verenhukan takia, jota kätilö kuitenkin vähätteli vedoten siihen, että alusastiassa verta oli vain noin puoli litraa, minkä menettämisen ei pitäisi vielä viedä jalkoja alta. Mieheni kertoi verta olleen monessa muussakin paikassa kuin astiassa.

Vaasan keskussairaala 2011

Olin synnyttämässä esikoista ja synnytys eteni hyvin ja kätilö oli maailman ihanin. Kipua oli kuitenkin vaikea kestää pelkän ilokaasun voimin ja päätin ottaa epiduraalin. Kun anestasialääkäri saapui olivat kivut niin kovat etten voinut olla itkemättä ja huutamatta, niin tässä tilanteessa tämä anestasialääkäri sanoo niin tympeästi että ole nyt hiljaa, jos et ole hiljaa mä voin kyllä lähteä pois. Siinä kohtaa teki mieli potkasta häntä päähän jos vain olisin ylettänyt. Koittaisi itse olla hiljaa ja synnyttää..

Mikkelin KS 2009

Odotin ensimmäistä lastani vuonna 2009 ja loppuajasta oloni oli hyvin tukala, en pystynyt nukkumaan, syömään tai liikkumaan ja koin pahoinvointia jatkuvasti. En pystynyt edes sf-mittauksen aikana olemaan selälläni sillä vauva oli suuri ja pää harvinaisen suuri ympärysmitaltaan. Terveydenhoitaja sanoi viikolla 39+6 että voisin tarjota itseäni synnytysosastolle Mikkelin keskussairaalaan ja näin teinkin, en oikeastaan käynnistyksen toivossa vaan sen toivossa koska olin huolissani oman ja lapseni voinnista ja että olisin voinut levätä viime päivät jos minut olisi otettu sisään. Soittaessani kätilö kysyi onko tämä ensimmäinen lapsi ja myönsivät kyllä, sitten hän sanoi “ja et jaksaisi odottaa vai “. Vastoinkäymiset eivät loppuneet siihen, olin synnytyssairaalassa 39+6-40+2 ja osaston ylilääkäri teki päätöksen käynnistämisestä. Synnytystä yritettiin käynnistää yhden illan ja seuraavana aamuna oloni oli niin paha että itkin kello kuudesta saakka. Sitten klo kymmenen tuli toinen lääkäri sanomaan että hän ei käynnistystä jatka ja yhtä paha olla sulla on siellä kotonakin. Lähdin itkien kotiin. Seuraavana päivänä olin jo takaisin synnytyssairaalassa koska tunsin että lapsivettä tihkuu. Silloin sitten rv 40+4 synnytys käynnistettiin ja synnytys pitkittyi, epikriisissä lukee että äiti väsynyt ja yhteistyökyvytön, no johtuisikohan siitä että viikko kidutettiin ja väsytettiin. Oksensin synnytyksen aikana kolme kertaa, ponnistusvaiheen kestettyä kaksi tuntia tuloksetta, jonka tuoksinassa lääkäri sanoo minulle “hei,hei älä vikise!” Ja teki pudendaalipuudutuksen niin kovakouraisesti että se sattui enemmän kuin koko 12 tunnin kidutus, päädyttiin sektioon. Hätäsektiolla syntyi lähes nelikiloinen poika jonka päänympärys oli 38,5 cm. Kätilö sanoi että parhaasi teit mutta ei tämä alateitse olisi tullut sillä päänympärys niin suuri. Tällainen tarina minulla ja seuraavaa lastani kun odotin, sanoin että jos pakotatte alatiesynnytykseen, vaihdan kirjani toiseen kuntaan. Silloin sain suunnitellun sektion ja tyttö olikin ennen laskettua aikaa syntyessään jo yli neljä kiloa joten valinta oli oikea.

TAYS 2005/ KYS 2009

Tarina on aloitettava vuosien takaa; plussasin esikoiseni noin rv 4-5 tietämillä täytenä yllätyksenä. Olimme mieheni kanssa eronneet hieman aikaisemmin, joten olin yksin ja hämilläni uudesta tilanteesta. Neuvolassa annettiin vain nippu paperia luettavaksi kotiin.
Kuljin seuraavat viikot ruusunpunaisissa pilvissä, jalat 10cm maanpinnan yläpuolella kaikesta muusta elämän tilanteesta huolimatta.
rv 9+2 tunsin menkkamaista kipua selässä ja kyselin kaverilta vielä, että onko sellainen kipu normaalia. Kaveri totesi, että todennäköisesti on vain liitoskipuja.
“Liitoskivut” osoittautuivat alkaneeksi keskenmenoksi, joten kirjauduin hatanpään päivystykseen illalla yhdeksän aikaan. Minua käskettiin vain istumaan ja odottamaan. Lääkärin näin vasta puolen yön aikaan, lääkäri kirjoitti minulle vain lähetteen TAYSiin. TAYSissä oli paikalla vain yksi ainut gynekologi, jonka tapasin yöllä kolmen aikaan, käytyäni välillä kotona vaihtamassa vaatteita erittäin runsaan verenvuodon takia. Sain vain kehoituksen mennä kotiin ja levätä.
Keskenmeno kesti yhteensä kolme viikkoa, jonka aikana ainoastaan työterveyden hoitaja oli huolissaan minun voinnistani. Viimein, kun kolmen viikon vaihtelevan vuotamisen jälkeen jouduin osastolle, sain kuulla hoitohenkilökunnan puolesta kommentteina vain, “voivoi, yrittäkää uudelleen.” tai “näin aikaisessa vaiheessa tämä ei ole mikään vauvan menetys vielä” “mitään vain ei ole tehtävissä”. No, koskaan en saa tietää, oliko raskauteni “vain tuulimunaraskaus” vai oliko kyseessä alkuraskauden keskenmeno.

Raskauduin uudelleen vuonna 2009 enkä osannut valmistautua tai edes myöntää raskautta ennen puolen välin rakenneultraa. Juoksin sypellä harva se viikko, peläten koko ajan taas vauvan menetystä tai pahimmillaan, ettemme selviä synnytyksestä hengissä ja että hoitohenkilökunnan virheiden takia meiltä lähtee kummaltakin henki.
Sype-kätilö, joka minulle osui, oli todella ihana ihminen ja onnistui sen verran lievittämään pelkojani, että suostuin normaaliin synnytykseen suunnitellun sektion sijaan.
Supistukset alkovat aamuyöllä rv 37+1 ja kirjauduin seuraavan yönä puolen yön tietämillä KYSiin jännittyneenä, odottavaisena ja kaikesta huolimatta; suht levollisin mielin.
Ilmoitin tulevani sypen kautta moneen otteeseen. Tämä tarkoitti sitä, että minun annettin olla pitkiäkin aikoja yksinäni, joku saattoi vilkaista ovelta, että olen vielä paikalla, etten ole lähtenyt kotiin synnyttämään. Kukaan ei koskaan kertonut, että epiduraalin laitto pakottaa makaamaan koko ajan sängyssä, vaikka olisin halunnut liikkua, hakea itse sopivaa asentoa. Jouduin makaamaan tunti tolkulla kyljelläni sängyssä, että vauvan sykkeet saadaan kuulumaan. Tämä makuuttaminen aiheutti turvotusta alapäähän sekä muutenkin nesteen kertymistä, joten kohdun suu alkoi seilaamaan 5-7cm väliä. Pyysin itse jo päivällä, että voitaisiinko kalvot puhkaista, että synnytys etenisi.
Sain kieltävän vastauksen.
Viimein kalvot puhkaistiin puoli kahdeksan aikaan illalla. Jälkeen päin huvitti, että epikriisiin ei ollut kirjattu toivettani aiemmin, oli vain maininta, että olen suostuvainen kalvojen puhkaisuun.
Kalvojen puhkaisu aiheutti kohdun suun täydellisen avautumisen. Epiduraali oli poistettu aiemmin jo, sillä “pitää tuntea, miten ja milloin pitää ponnistaa”. Supistukset siis tunsin täysin ilman mitään kivunlievitystä. Kivun takia sain paniikkikohtauksen kesken ponnistuksen.
Lisäksi jouduin ponnistamaan puoli-istuvassa asennossa, vaikka nimenomaan pyysin, että ei missään nimessä tarvitsisi olla selällään, koska jokainen supistus tuntui selkärangassa kirveen iskulta. Väänsin itseäni väkisin epämukavasta asennosta pois mutta kahden kätilön voimin väänsivät takaisin. Loppuunsa koko ponnistusvaihe on sumuista muistikuvaa, jossa olen oman kehoni ja kipuni vankina, pääsemättä karkuun.
Kalvot puhkaistiin illalla puoli kahdeksan aikaan, tyttäreni syntyi puoli kymmeneltä. Epikriisiin ponnistusvaiheeksi on merkattu vain 45minuuttia, koska kuulemma pidempää aikaa ei saa merkitä. Todellisuudessa ponnistusvaihe keski kaksi tuntia.
Jälkeen päin keskustelut hoitaneiden kätilöiden kanssa oli aika turhia. Halusin vain kotiin lapseni kanssa aloittamaan arkea ja kätilö tahtoi vain nopeasti hoitaa keskustelun, jotta saa merkittyä asian hoidetuksi.

Kaikesta kokemastani huolimatta toinen tyttäreni syntyi KYSissä 2011 ja tämä kolmas keikka meni enemmän kuin loistavasti. Neitokainen syntyi viiden tunnin sairaalassa olon jälkeen viidellä ponnistuksella, sain ponnistaa konttausasennossa tai vielä pystymmässä eikä kivunlievitykseksi tarvittu kuin yksi spinaali tappamaan taas kirveen iskut selkärankaan. Luomuna olisi varmaan muuten mentykin.

Kätilöopisto 2008

Neuvolasta minut äitiyspolille on lähettänyt sikiön kokoarvioon kesälomalle jäävä terveydenhoitaja, joka oli laskettuna aikana huolestunut vauvan koosta ja laskeutumattomuudesta. Äitiyspolilla kokoarviossa rv 40+1 lääkärit kauhistelevat kuorossa, että nyt on kyllä viisikiloinen vauva ja ensisynnyttäjä. Minulta tivataan, miten olen hoitanut raskausdiabetestäni. Neuvolassa minulle ei ole puhuttu raskausdiabeteksestä mitään, vaikka olen käynyt sokerirasituskokeessa. Minut päätetään passittaa samantien käynnistykseen. Käy ilmi, että osastolla on ruuhkaa, eikä käynnistyksiä oteta vastaan, joten minut lähetetään kotiin useammaksi päiväksi odottamaan. Rv. 41 minut otetaan sisään sairaalaan. Synnytystä yritetään käynnistää cytotecilla. Käynnistystä jatketaan 4 vrk, jonka jälkeen todetaan, että mitään ei tapahdu, ja minut lähetetään kotipäivälle sunnuntaiksi ja kehotetaan harrastamaan seksiä miehen kanssa. Seksin harrastaminen 4vrk sisätutkimusten jälkeen ei maita. Tulen takaisin sairaalaan maanantaiaamuna sovitusti. Lapsivettä alkaa tihkua, joten pääsen suolihuuhtelun kautta synnytyssaliin. Minua makuutetaan selällään sängyssä, koska sikiön sydänääniä ei saada kuuluviin muuten. Makuutusta jatkuu ensimmäisen kätilöparin vuoron ajan. Minua yritetään saada pissaamaan alusastiaan, koska sydänäänien vuoksi en saa nousta sängystä. Pissaaminen ei onnistu. Minut katetroidaan. Saan jatkuvalla syötöllä synteettistä oksiosiinia. Supistaa, ahdistaa, liitoskivut ovat sietämättömät. Yritän selviytyä. Kätilöjen vuoro vaihtuu. Saankin yhtä-äkkiä nousta sängystä, koska sydänäänet vaikuttavat toisen kätilön mielestä ihan hyviltä. Liikkuminen on hankalaa, koska minulla on scalpit ja supistuspaineanturit alapäähäni kytkettyinä. Synnytys ei etene. 12 tuntia myöhemmin olen niin rikki, että suostun ottamaan epiduraalin. Maailman töykein anestesialääkäri käy pistämässä sen. Tarvitsen puudutuksen niin monta kertaa kuin saan, vaikutus kestää vain 45 min kerrallaan. En enää pääse sängystä ylös vaikka saisinkin. Mies pitää käsistäni kiinni, etten raapisi vatsaani rikki, epiduraali aiheuttaa niin pahaa kutinaa. Nukahdan hetkeksi, ja silloin kohdunsuu vihdoin aukeaa. Lapsi ei laskeudu. Lääkäri tulee kysymään jaksanko synnyttää vai haluaisinko jo sektioon. En halua. Päätetään synnytyttää, koko tiimi paikalle. Kello on kolme sinä yönä, jolloin aamulla “pääsin synnytyssaliin”. Jalat telineisiin, kaksi kätilöä pitää kiinni jaloistani. Lapsi revitään minusta imukupilla ja viedään lastenosastolle. Huudan miehelleni, että lähtee mukaan, vauvaa ei saa päästää näkyvistä. Itse jään jalat haralleen telineisiin. Istukka ei irtoa. Kätilöt vetävät napanuorasta ja painavat vatsasta. Vauva tuodaan takaisin lastenosastolta ja päästetään rinnalle. Supistukset alkavat samantien uudestaan ja istukka irtoaa. Vuodan tolkuttomasti. Kaiken kaikkiaan 6,7 litraa, kuulen myöhemmin. Minut kiidätetään leikkaussaliiin, jossa alapäätäni yritetään harsia kasaan. Mies jää vauvan kanssa taistelutanteelta näyttävään huoneeseen kaksin, seuraavan kerran minun tilastani hän saa tietoa kaksi tuntia myöhemmin. Kukaan ei ohjaa, mitä vauvan kanssa pitäisi tehdä. Mies luulee, että kohtuni on revennyt.

Herään seuraavana aamuna, karmeimpaan krapulaan ikinä. Jaksan vitsailla heräämössä. Synnytystä seuraavana päivänä näen lapseni ja mieheni, itken sukulaisten kanssa puhelimessa. Ruokaa saan vasta vuorokauden myöhemmin, keskiviikko aamuna. Olen viimeksi syönyt maanantaina aamupäivällä, mehukeittoa. Tunnen kuolevani janoon, pakotan miehen antamaan minulle salaa juotavaa kun sairaalahenkilökunta ei nää.

Yitän toipua operaatiosta kaksi viikkoa. Verenpaineeni sekoavat, tulehdusarvot nousevat taivaisiin, Epäillään keuhkoveritulppaa. Maidonnousupäivän vietän yksin sisätautien päivystyksessä ja itken vauvani perään. Sairaalassa tilannetta selitellään hoitamattomalla raskausdiabeteksellä ja istukan kiinnikasvamisella. Kukaan ei kerro minulle Cytotecin haittavaikutuksista. Jälkitarkastuksessa, jossa tilannetta on tarkoitus käydä läpi, on saksalainen huonosti suomea puhuva miesgynekologi.

Toipuminen kestää kaksi vuotta, sitten uskallan hankkitua uudelleen raskaaksi. Etsin kunnollisen lääkärin, valvon etujani, opiskelen hulluna, perehdyn hypnosynnytykseen. Toinen lapsemme syntyy raskausviikolla 43+3 puolessatoistatunnissa ilman kivunlievitystä.

Kätilöopisto 2008

Kätilöopisto 2008, emme päässeet haluamaamme Haikaranpesään.
Vedet menivät aamuyöllä rv 33+6. kätilöopistolla vauvan vointi tarkastettiin ja annettiin supistukset käynnistävä tabletti kohdunsuulle, kun supistukset eivät itse alkaneet. Tämän jälkeen meidät lähetettiin osastolle odottamaan synnytyksen etenemistä. Kivuliaat supistukset alkoivat nopeasti voimistuen. Kärsin hiljaa, sisäänpäin kääntyen, ilmeisesti näytti siltä että pärjään. vointia ei kyselty. Mies muistaa, että joku oli välillä ovella käynyt vilkaisemassa. Potilashuoneessa ei ollut rauhaa tai yksityisyyttä, vierustoverina oli usein puhelimeen äänekkäästi puhuva nainen, jolla oli koko päivän iso joukko sukulaisia ympärillä. Päädyimme kipujen yltyessä osaston päivähuoneen perälle, jossa oli edes rauhallisempaa, joskin uteliaita silmiä, äitejä jotka odottivat synnytyksen käynnistymistä. Muistan että minua nolotti, olin niin kipeä ja koin pärjääväni huonosti, en osannut synnyttää, käännyin pois ja kätkin kyyneleiset kasvoni mieheen päin. Koimme olevamme heitteillä osastolla koko pitkän ja kivuliaan avautumisvaiheen ajan, peloissamme, hämmentyneinä, huolissamme vauvasta, tietämättöminä, minä puoli päivää niin tuskissani etten osannut pyytää apua, roikuin miehessä tuskissani, viimeiset tunnit vain itkin hiljaa. Ensisynnyttäjänä odotin tarjottava apua sitten kun synnytys on edennyt tarpeeksi. Mitä se sitten tarkoittikaan. Mies oli yhtä sinisilmäinen. Olen miehelle vieläkin vihainen, kun hänkään ei huomannut hätääni ja hankkinut minulle apua. Hän kertoo huomanneensa, mutta olleensa myös hätääntynyt, odottanut apua tarjottavaksi kun sairaalassa jo oltiin, ei tiennyt mitä olettaa, ei tiennyt mikä on normaalia kipua ja miten synnytyksen pitäisi edistyä ja miten se edistyi. Lääkärikierron käynnit opiskelijalauman ympäröimänä toteutettiin, muuten ketään ei minun tai vauvan vointi kiinnostanut. Lääkärin opiskelijoille sanomien kommenttien perusteella koin olevani huono synnyttäjä, kun sietämättömistä kivuista huolimatta avauduin niin hitaasti. Olin pyörtyä sisätutkimusten aikana, jatkuvasti supistuksia, niissä ei ollut kunnon välejä, kipu oli sietämätöntä. Ymmärrän nyt jälkeenpäin, että kestin hallitsemattomaksi kokemaani kipua liian ulkoisesti tyynenä ja hiljaa, jotta minuun olisi kiinnitetty huomiota. Kuvittelin lääkärin kommenteistä, etten vielä ollut ansainnut pääsyä synnytyssaliin, jossa kivunlievitystä ja tarkempaa monitorointia olisi sitten tarjolla. Kuvittelin sinnikkään sinisilmäisesti, että avuntarpeeni lopulta huomattaisiin, kunhan vain kestäisin yksin (siis ilman ammattilaisen tukea ja tietoa) vielä hetken. Kun supistuksissa vielä oli jonkinlaisia välejä, kävelin supistusten välillä toimistoon useamman kerran kyselemään levitystä kipuun tai pyytämään vauvan kunnon tarkistamista. Minut arvioitiin silmämääräisesti kai pärjääväksi, koska en huutanut ja olin ilmeisesti rauhallisen oloinen, minulle todettiin useamman kerran että kivunlievitystä ja tarkkailua saa sitten synnytyssalissa, jonne minua ei kukaan kuitenkaan päästänyt. käännyin hiljaa pois itkua nieleskellen. Vetäydyin päivähuoneen perälle odottamaan, että Jotain tapahtuisi. Että joku auttaisi kun aika on. Pelko, hätä lapsesta, turvattomuus, hallitsematon kipu, lopulta hallitsemattomaan alistuminen ja jopa kuoleman ajatuksia. Viimein hoitajaopiskelija huomasi ohi kulkiessaan minun hyperventiloivan tuskissani ja oli tullut kyselemään vointia. Saliin oltiin päästy heti ja salissa muistan kokeneeni olevani viimein turvassa, vaikka en muista kuinka sinne pääsin. Salissa oltiin vain 1,5 tuntia, joista tunti 20 min ponnistusvaihetta. Lapsi vietiin pois heti syntymän jälkeen, sinertävänä kaksikiloisena hiljaisena toukkana. Minua ommeltiin tunti, kun lapsi jouduttiin leikkaamaan sisältäni, kun päälaki jo näkyi. Ei yltänyt ulos asti kun napanuora oli kaulan ympärillä. Ollut ties kuinka kauan. Näin pienen olennon ensi kertaa puolen päivän ikäisenä. Lapsi voi lopulta keskososastolla ihan hyvin. Minä synnyttäneiden osastolla en. Kuuntelin muiden äitien vastasyntyneiden vauvojen ääniä ja imettävien äitien jutustelua vauvoilleen. Mies ei saanut jäädä yöllä tueksi, lähetettiin kotiin. Yksin. Epäuskoinen. Hätäinen. Katkera. Valvoin yöt ja istuin päivät miehen kanssa keskolassa. Synnytyksen jälkeenkin olin kai rauhallisen oloinen vaikka hätä jatkui. Synnytyksen salissa hoitanut kätilö kävi osastolla illalla pyytämässä anteeksi, että joutui leikkaamaan minua niin paljon. muistan sanoneeni, että lapsihan siinä pelastettiin. Omahoitajaa en muista tavanneeni, sellainen kuulemma oli synnyttäneiden osastolla. Kotiutuspaperit löysin kolmantena päivänä sängyltäni, kun tulin potilashuoneeseen keskolasta sen mentyä kiinni. Tämän jälkeen ensimmäisen kerran romahdin ja näytin sen. Itkin kansliassa kotiutuspaperit kädessä etten voi lähteä kotiin ilman vauvaa, en vielä, en pysty kävelemään pois. Sain jäädä ylimääräiseksi yöksi. Hoitaja kävi juttelemassa, viimein joku tuli kysymään miten voin. Minua itketti, puhumaan en pystynyt, ahdisti, lohduteltiin että hormonithan ne herkistävät. Lapseen rakastuin puolen vuoden viiveellä. Pelkopolista suurin apu oli se, että seuraavassa synnytyksessä minua kohdeltiin pelkopotilaana, ja minua kuunneltiin. Ja osasin vaatia ajoissa saliin pääsemistä, sekä kivunlievitystä.

OYS 2013

Epiduraalin laittaja oli vihainen ja hermostuneen oloinen hän sanoi selkäni olevan sellainen ettei tänne saa tätä ja kun voihkaisin hänen työntäessään neulaa selkääni hän huusi NO MITÄ? supistuksia hän ei suostunut odottamaan vaan sulloi neulaa selkääni saman aikaisesti jonka seurauksena en pystynyt olemaan paikallaan vaikka yritin pyytää että odotetaan mutta hän vain huusi että nyt oot liikkumatta pysy paikallaan jonka seurauksena aloin itkemään ja kaikki vain kysyi mikä minulla ja miksi ihmeessä itken …Koin oloni epäturvalliseksi ja nöyryytetyksi.Pelkään jo valmiiksi seuraavaa kertaa jos epiduraalin edes huolin moisen vuoksi.

Naistenklinikka 2009

Raskausviikolla 25 selkäkivut saivat minut lähtemään sairaalaan. Tähän asti olin ihmetellyt valtavaa, toispuoleista vatsaa jo kuukauden ajan. Odotin identtisiä kaksospoikia, joista toisella oli vakava sydänvika. Minut otettiin heti sisään osastolle fetofetaalisyndroomaepäilyn vuoksi. Oli todella suuri siunaus että tämä syndrooma napattiin kiinni siinä tutkimuksessa, edelleen olen kiitollinen osaavalle lääkärille. Olin viikon ajan osastolla, itkin poikiani, koskaan kukaan ei tullut lohduttamaan, kysymään miten menee, tai tarjoamaan tietoa tyyliin: kun lapsesi syntyy keskosena. Tiesimme että oli vain ajan kysymys milloin pojat otetaan pois. Kysyäkään en osannut, ensi synnyttäjänä.

Syndroomaan kuuluu oireena valtava lapsiveden määrä. Sitä punktoitiin pois litran verran, mutta vettä tuli koko ajan lisää. Raskausviikolla 26+2 minut otettiin synnytysosastolle lapsiveden menemisen johdosta. Vietin synnärillä vuorokauden, jolloin synnytystä yritettiin normaalisti saada käyntiin, mutta kunnon supistukset eivät koskaan alkaneet. Minulle tehtiin järjettömän kivulias sisätutkimus kahteen kertaan, toisella kerralla mieheni joutui pitämään minua kiinni tutkimuksen aikana. En ymmärtänyt miksi se piti edes tehdä, jos edes supistuksia ei ole kunnolla. Jos koskaan olen enää raskaana, aion tietää rajani paremmin.

En saanut syödä, koska myös leikkausta harkittiin. Viimein rv 26+3 tehtiin päätös sektiosta, mahdollisen tulehduksen vuoksi (kuinkahan paljon väkivaltaisella sisätutkimuksella oli asiaan vaikutusta). Sain lääkityksen, ja minut vietiin kävellen leikkuriin. Epiduraali ja lasten poisottaminen onnistui kaikki hyvin, ja lapseni vietiin molemmat K7 osastolle.

Mieheni tuli heräämöön, kertomaan että toinen pojista voi hyvin, mutta toinen ei selviäisi, ja hänet tuotaisiin meidän luoksemme. Sylittelimme hänet ikiuneen, 6 tunnin ikäisenä. Lauloimme, ja puhuimme hänelle, kunnes hän ei enää hengittänyt. Suurenmoinen lastenlääkärimme K7:lta haki rakkaan lapsemme pois. Hän muisti aina siitä eteenpäin kysellä miten me voimme, lapsen menetyksen johdosta.

Koska toinen lapseni tarvitsi maitoa, olin päättänyt päästä pahimmista kipulääkkeistä eroon pian, mutta kivut olivat suuret. Yöllä jouduin pyytämään kätilöltä kuitenkin lisälääkitystä. Tämä oli niin outo kätilö, etten ollut uskoa korviani. Hän varmasti tiesi tilanteemme, koska olimme saaneet mieheni kanssa varastohuoneen yhteiseksi huoneeksi synnyttäneiden osastolla. Mieheni joutui puhumaan tämän kätilön kanssa, koska olin aivan järkytyksestä sanaton, miten hän käyttäytyi loukkaavasti ja kylmästi minua kohtaan, hyökkäsi huoneeseen tarkistamaan lääkkeeni josta jäi todella nöyryyttävä olo – ikäänkuin olisin jotenkin holhottava. Hän oli tosin suuri poikkeus, kaikki muut kätilöt olivat suurenmoisia, ja kohtelivat todellakin kuin lapsensa menettänyttä, lohduttaen ja sängyn vierellä istuen. Ei kukaan surua voi pois ottaa, mutta olen ymmärtänyt ettei oppilaitokset edes halua äitejä kertomaan kokemuksiaan opiskelijoille, kuulemma työ opettaa. Ei saisi opettaa, me emme halua olla koekaniineja. Ja en usko että tämä kylmä kätilö mitään tuosta tilanteesta edes oppi. Toivon todella että jokainen näistä kertomuksista päätyy opiskelijoiden materiaaliksi, ja niistä opittaisiin miten kohdella kaikkia elämää kunnioittavalla tavalla.

TAYS 2008

Synnytin ambulanssiin matkalla Taysiin 2008. Saapuessamme perille sairaalaan kätilö käyttäytyi oudosti.
Hän meinasi alkaa laittamaan aukinaiseen episiotomiahaavaani tikkejä puuduttamatta. Nainen tiuskaisee: “Se on sitten lähdettävä leikkaussaliin ja nukutettava niinkö” tai muuta vastaavaa. En muista enää tarkalleen. Tiuskaisin takaisin, että “sinne sitten” ja koin tulleeni todella loukatuksi. Rajun ja nopean synnytyksen jälkeen olisin kokenut mukavaksi saada asiallista ja stressiä aiheuttamatonta palvelua, mutta nainen oli äkäinen, kovakourainen ja sitoi vastasyntyneen vauvammekin niin tiukkaan kapaloon, että lapsi sinersi.
Muisti myös mainita, että anbulanssi-henkilökunta antaa aina kympin, vaikka niin ei oikeasti olisikaan. Ja apgarit tämä laski yhdeksään.
Ennen lähtöään tuli vielä taputtamaan olalle, että “ethän muistele pahalla” tekoystävälliseen sävyyn. No muistelin pahalla kyllä ja hyvin pitkään. Vuoden kuluttua tapahtumasta lähetin hänelle palautetta ja vastaus oli ällistyttävä: nainen syytti minua lääketokkuraiseksi ja että muistan asiat sen vuoksi väärin. Unohti vain, että mieheni oli koko ajan mukana ja hän muisti kaiken vielä paremmin kuin minä.

LPKS 2003

Esikoista odottaessa huomattiin vauvan kasvavan korkeimmalla käyrällä, jonka vuoksi kävin sokerirasitustestissa (testi oli ok) sekä lantio kuvattiin (oli kuulema tilava). Otin lapsen koon puheeksi useaan kertaan äitipoli käynnillä ja toivoin sektiota koska lapsen tavallista suurempi painoarvio huoletti. Minua ei kuitenkaan otettu vakavasti, lähinnä lääkäri vähätteli ja tuumasi että suomalaiset naiset voivat synnytttää 5kg lapsia ilman ongelmia (siinä vaiheessa mieleni teki kysästä että jos mie saan survoa hänen takalistoonsa 5kg meloonin ja jos se menee ilman repeämiä niin sillon mieki voin synnyttää 5kg lapsia). Mutta käynnistykseen määrättiin jos näyttää ettei synnytys ala 40 viikolla.
Käynnistykseen mentiin viikoilla 40+4, sydänkäyrä otettiin. Sain ensinmäisen cytotec tbl klo.8-9 aikaan, jonka jälkeen alkoi tulla epäsäännöllisiä ja kivuliaita supistuksia. Ennen lounasta olin jo niin kipeä etten voinut syödä, juoda tai liikkua. Sydänkäyrää mittailtiin ja huomattiin jotakin häikkää äänissä, jonka jälkeen oli sidottuna sänkyyn, kylkiasentoon happimaski naamalla (Jossain vaiheessa vauvan sydänäänet tasottuivat).
Puolenpäivän jälkeen tuotiin jo toista cytotec tbl, koska ensimmäinen ei ollut avannut kohdunsuuta. Kivut yltyivät todella koviksi ja supistuksia tuli ilman taukoa, halusin jo jotakin kipulääkettä mutta koska synnytys ei ollut käynnistynut kunnolla eikä kohdunsuu ollut avautunut mitään ei voitu antaa. Kätilö ehdotti suihkuun menoa, kuulema lämmin vesi helpottaa.
Olin n.tunnin suikussa (muistikuvia ei ole hirveästi), muistan istuneeni kylmällä laattalattialla kun vedet menivät ja supistuksista tuli sillä sekunnilla niin kipeitä etten päässyt ylös. (Minua ei käynyt kukaan henkilökunnasta katsomassa koko suihkussaolo aikana). Sain kontattua pukeutumistilaan ja vedettyä jotain vaatetta päälle sekä aukaisin oven käytävään ja huusin apua. Joku kätilöistä kuuli ja tuli auttamaan: talutti minut saliin ja auttoi sänkyyn. En tiedä missä tilanteessa kohdunsuu yms oli siinä vaiheessa, sydänkäyrää otettiin taas ja sykkeessä oli jotain häikkää taas kerran, vai oliko sykettä ollenkaan (en muista). Pian sali täyttyi kätilöistä ja lääkäreista 5-10 henkilöä juoksi salin ja käytävän väliä. Minua pyöriteltiin sängyllä asennosta toiseen ja vaatetta revittiin päältä. Huomasin vain että ovi oli auki käytävään ja minä olin miltein alasti sängyllä ja lääkäri tökkii todella kovakouraisesti jos mikälaisilla vempaimilla alapäätäni (todella nöyryyttävä kokemus nuorelle naiselle, tunsin olevani vain jokin synnytyskone, jota voi käsitellä ihan miten vain. Oloni tuntui raiskatulta ja häväistyltä. Minulle huudettiin kun en tajunnut miten minun pitää olla). Hetken päästä yksi laittaa katetria, toinen kanyylia ja kolmas juottaa jotakin pahoinvointilääkettä, kukaan ei kerro mitä tapahtuu. Kiireellä lähdettiin ulos huoneesta joku viskaa minulle peittoa päälle. Hississä joku puhuu hätäsektiosta. Leikkaussalissa pistetään puudute selkään ja kohta vauva onkin jo syntynyt. Seuraava tunti minua ommellaan ja lapsi on terve mutta joutui happikaappiin, napanuora oli ollut kaulan ympärillä.
Olin koko sairaalaoloajan niin shokissa tapahtumasta ja kohtelusta etten muista juuri mitään, ei mitään muistikuvaa koko synntyskeskustelusta.
Sektiosta toivuin todella nopeasti, ei ollut mitään kipuja enkä tarvinnut kipulääkkeitä. Maitoa tuli todella runsaasti ja imetys sekä vauvan hoito onnistu hyvin.
Ennen jäkitarkastusta olin jo aloittanut jumppaamisen ja lenkkeilyn.

KYS 2011

Äitipolin synnytystapa-arviossa oli gynekologin lisäksi lääketieteen opiskelija (miespuolinen), mikä kävi minulle. Synnytystapa-arvio oli kuitenkin entistä kivuliaampi, kun lääketieteen opiskelija ei muistanut käyttää öljyä tehdessään sisatutkimusta. Tämä tuntui niin epämukavalta, etten saanut sanaa suustani. Sitten tutki gynekologi öljyn kanssa, mutta silti koski. Kesken gynekologin tutkimuksen huoneeseen tulee toinen gynekologi keskustelemaan hänen kanssaan. Minua ei peitetä millään tavalla vaan olen jalat levälläni lääkäreiden keskustellessa toisen asiakkaan asioista edessäni pitkän tovin tai ainakin minusta se tuntui aika pitkältä ajalta. Sanomattakin lienee selvää, että minulla oli aika nöyryytetty olo. Jälkeenpäin minulla oli aika “raiskattu” olo. Vuosin verta ja kävely teki kipeää. Nöyryytys oli kuitenkin ehkä pahinta koko tilanteessa.

Samaisessa sairaalassa synnytin myöhemmin. Kaikki meni oikeastaan ponnistusvaiheeseen asti hyvin. Olin saanut mennä aika luomuilla 30 tunnin avautumisvaiheen omien toiveideni mukaisesti. Kätilöt olivat aivan ihania. Ponnistusvaiheessa kätilö teki sisätutkimuksen, jonka aikana koin äärimmäistä kipua. En tiedä yrittikö hän pyöräyttää kohdunsuun reunoja pois tieltä, mutta samanlaista kipua en ollut aiemmissa synnytyksen aikaisissa sisätutkimuksissa kokenut. Jos hän olisi varoittanut minua etukäteen, olisin ehkä kestänyt tutkimuksen paremmin. Sikiön sydänäänilaskujen vuoksi minulle jouduttiin leikkaamaan väliliha. Itse ompelu oli kivulias paikallispuudutuksesta ja ilokaasusta huolimatta. Olin niin poikki, etten jaksanut pyytää enempää puudutetta. Myös ensi-imetys oli ikävä kokemus. Kätilö kävi kovakouraisesti kiinni rintaani ja lypsi siitä maitoa vauvan suuhun ja pakotti vauvaa rinnalle, vaikka vauva hamusi ja haki rintaa itsekin aktiivisesti. Olin kuvitellut ensi-imetyksen rauhalliseksi tilanteeksi, jossa vauva saa itse hamuilla ja imeä rintaa. Se olisi pehmittänyt ripeää ja järkyttävää ponnistuvaihetta. Olin niin väsynyt ja järkyttynyt kätilön toiminnasta, etten saanut sanaa suustani. Hän ei edes varoittanut, että käy nyt rintaani kiinni ja laittaa vauvan rinnalle.

KHKS 2005

Esikoiseni synnytyksessä ei jälkikäteen ajateltuna mikään mennyt niinkuin toivoin. Olin tuolloin 19v naivi nuori nainen, joka sokeasti uskoi että kyllä ne kätilöt ja lääkärit parhaiten tietää mikä on parasta. Eipä tainneet tietää…
Aamulla menin sairaalan koko yön kestäneiden supistusten jälkeen, olihan lasketusta ajastakin jo pari viikkoa…
Alkuun kaikki oli sairaalassa ihan ok, synnärillä ei muita asiakkaita ollut ja aamuvuoron kätilöllä riitti aikaa jutella ja olla seurana. Supistuksia tuli säännöllisesti 3-5min välein, mutta kohdunsuu aukesi todella hitaasti..
Halusin kävellä, mutta koko ajan olisi pitänyt maata käyrillä. Pyysin irrottamaan johdot että pääsisin vessaan, ja vessareissulla “karkasin” käytävälle kävelemään, se kun kaikista parhaiten auttoi supistuskipuihin. Kävin myös ulkona kävelemässä pienen pienen lenkin koska tunsin tarvitsevani raitista ilmaa, en poistunut 30m kauemmas synnärin ovelta. Kun palasin osastolle, oli vastassa kiukkuinen iltavuoron kätilö joka komensi “heti petiin!!” ja kertoi kuinka tyhmää on pihalle lähteä kesken synnytyksen (olin n. 2cm auki). Supistukset muuttuivat liikkumattomuuden aikana voimattomiksi eikä synnytys edistynyt enään ollenkaan, ja “jämähdin” kahteen senttiin. Sain supistuksia voimistavia lääkkeitä, mutta mikään ei auttanut. Iltavuoron kätilö tökki millon mitäkin piikkejä, enkä paljon selityksiä saanut mitä lääkkeitä minuun tökitään ja mitä pillereitä milloinkin syötettiin, aloin olemaan TODELLA väsynyt, ja uni meinasi tulla väkisin koko ajan.
Koska en haluistani huolimatta saanut kävellä, istuin jumppapallon päällä, siitä kun sain parhaan avun supistuksiin, ja pallolla jumpatessa tuntui että supistuksiin tuli voimaa. Aamuyöllä olin vasta 3cm auki, kun kätilö tuli sanomaan että nyt saliin, puhkastaan kalvot! Enpä tiennyt että tämä tarkoitti myös pakollista epiduraalia…. Epiduraalin laitto oli yhtä helvettiä!! Jalat nyki ja koko kroppa tärisi! Epiduraali sai myös jalkani kutisemaan niin kovasti että raavin tajuamattani reiteni verille!! Puudutuksen laiton jälkeen kaksi kätilöä raahasi minut jalattomana vessaan, jonka jälkeen puhkaistiin kalvot ja lapselle laitettiin “pinni” päähän. Tässä vaiheessa en enään tajunnut mistään mitään, muutaman kerran ihmettelin kun kätilöitä ja lääkäreitä juoksi edes takaisin saliin ja pois. Jossain vaiheessa lääkäri tuli paikalle, ja muistan vain lääkärin kauhun sanat: “Nyt leikkuriin, vauvalta hävisi sydänäänet”. Seuraavana makaankin jo leikkurin pöydällä ja yritän kysellä mitä tapahtuu, mutta en saa vastausta ennen kuin taju lähtee.
Heräämössä herään omaan itkuuni ja hirvittävään kipuun! Meni hetki ennen kuin tajusin missä olen ja mitä on tapahtunut! Yritän kysellä vauvani perään, muistan vain lääkärin sanat että sydänäänet katosivat, mutta en saa vastausta, pelkästään tiuskaisun että “en tiedä vauvasta,kerron kun kuulen jotani”.
Kivut ovat hirvittävät, ja menetän tajuntani vähän väliä. Itkuakaan en saa loppumaan, ja jossain vaiheessa heräämön hoitajat pyytävät lääkärin paikalle. Lääkäri pyytää paikalle anestesialääkärin laittamaan epiduraalia takaisin, joka jostain syystä on otettu heti leikkauksen jälkeen pois, eli käytännössä minulla ei ollut mitään kunnollista kivunlievitystä leikkauksen jälkeen!!! Sain kyllä nesteitä ja verta.
Jälkimmäinen epiduraalin laitto on vielä kamalampaa kuin ensimmäinen! Lääkäri pyytää minua kääntymään kyljelleni, mutta en onnistu siinä kipujen takia, joten hoitajat tulevat ja varoittamatta pyöräyttävät minut kyljelleen ja ryttäävät polveni mahaa vasten. Pyörryin taas hetkeksi.
Havahdun epiduraalin laiton jälkeen, ja keskitin voimani vauvasta kyselyyn. Nyt sain sentään vastauksen; vauva oli viety tehohoitoon tarkkailtavaksi, mutta kaikki oli hyvin, olin saanut 9 pisteen tytön Osastolle päästyäni halusin heti nähdä vauvan, ja kun tytön sain ensimmäistä kertaa syliini, oli synnytyksestä kulunut jo yli 7 tuntia. En olisi millään antanu tyttöä pois sylistäni, mutta jossain vaiheessa kätilö nosti tytön pois sylistäni ja siirsi vauvan sängyn jalkopäähän että en ylettynyt tyttöön. Sektio oli ollu niin vauhdikas, että vauvallakin oli veitsenjälki poskessa… :(
Osastolla kyselin hoitajilta että mitä oikein tapahtui, ja sielä sain ensimmäistä kertaa kunnon vastauksia. Koneet olivat hälyyttäneet että vauvan syke katosi, jonka takia päädyttiin hätäsektioon. Vauva saatiin nopeasti ulos mahasta, ja todettiin että vauvalla kaikki oli hyvin, vähän vain sormet ja varpaat sinersivät. Minulla taas oli jäänyt joku verisuoni vuotamaan mahaan, jota ei meinattu saada tyrehdytettyä (parin veripussinkin jälkeen hb oli 63). Sain ensimmäisen vuorokauden verta, nesteitä, antibioottia, ja kipupumppu oli käytössä 2vrk. Tässä vaiheessa kivulla ei niin ollut merkitystä, olihan minulla ihana tytär ❤
Kaikesta huolimatta toivuin synnytyksestä suhteellisen hyvin, vaikkakin jouduin olemaan osastolla 6 päivää. Parin kuukauden kuluttua olin jo täysin kunnossa, lukuunottamatta kiristäviä arpikudoksia vatsanpeitteissä, jotka leikattiin vuotta myöhemmin.

Nyt on edessä toinen synnytys samassa paikassa, mutta nyt kävin pelkopolilla juttelemassa ensimmäisestä synnytyksestä. Sielä paljastui muutama ikävä yllätys, ja kätilö kenen kanssa puhuin, kauhisteli sitä että mitä kätilöt ensimmäisessä synnytyksessä oikein olivat ajatelleet!! Olin mm. 3 kertaa saanut nukahtamislääkkeitä?!?! Sitä myös ihmetteli minkä takia epiduraali laitettiin vaikka oli hidas synnytys muutenkin, epiduraalin sain siis 25h ja 3cm kohdalla..
Laitteet olivat 3 kertaa ennen leikkauspäätöstä hälyttäneet vauvan sydänäänien katoamista, ja papereihinkin oli kirjattu että vauva ei reagoi herättelyyn. Miksi leikkaukseen sitten päädyttiin vasta neljännellä kerralla?Nyt sain kuitenkin papereihinikin ylös sen että haluan selityksiä, perusteluita ja vaihtoehtoja! Ja että en missään nimessä halua epiduraalia, sitä ei tarvitse edes ehdottaa! Nyt 8v myöhemmin en enään muutenkaan ole enään niin naivi että uskoisin kätilöiden joka sanan, nyt toivottavasti jo osaan avata omankin suuni. Ja nyt mukaan saan sentään miehen, eikä enään tarvitse olla yksin uudessa pelottavassa tilanteessa… Yllättävän pienillä traumoilla selvisin esikoisen syntymästä, siihen varmaan auttoi pitkät keskustelut silloisen neuvolantädin kanssa. Odotan tulevaa synnytystä jännityksellä, mutta en enään pelolla, kiitos pelkopolin ja sielä olevan aivan ihanan ja ymmärtäväisen kätilön ❤

KÄTILÖOPISTO 2010

Supistukseni ovat alkaneet yöllä ja seuraavana päivänä puoliltapäivin alamme valmistella sairaalaan lähtöä. Supistukset napakoituvat, mutta mieheni hieroo ihanasti selkääni ja minä käytän ääntäni, mikä helpottaa oloa. Meillä on hyvä tunnelma, iloinen, odottava sekä jännittynyt.
Kätilöopistolla meidät ottaa vastaan ihanan lämpimästi kätilö, joka kannustaa minua ovelta lähtien. Hän veikkaa, että illalla lapsi on jo maailmassa. Ajatus kannustaa minua suuresti. Saan myös rentouttavat akuneulat toiselta upealta kätilöltä. Pian kätilöni vuoro kuitenkin päättyy ja huoneeseen saapuu toinen kätilö opiskelijan kanssa. Kätilö haluaa tehdä uuden sisätutkimuksen ja toteaa, että opiskelija tutkii tilanteen ensin. Kysyn, onko kaksoistutkimus välttämätöntä, koska tutkimus tuntuu tässä kohtaa niin kivuliaalta, johon kätilö ärtyneesti toteaa, että tämä on opetussairaala.
Sama kätilö puhuttelee opiskelijaa jatkuvasti epäkunnioittavasti ja alentavasti, jonka ymmärrän vasta myöhemmin vaikuttaneen huoneen tunnelmaan hyvin voimakkaasti. Opiskelija keskustelee esimerkiksi kanssani mukavasti, kun kätilö tulee väliin sähähtäen kovaa “älä koskaan puhu synnyttäjälle kun sillä on supistus”.

Pääsemme synnytyshuoneeseen ja tunnit kuluvat laulaen, altaassa, pallon päällä ja keinutuolissa. Mies hieroo koko ajan selkääni. Olen uuvuksissa kun kätilö tulee huoneeseen ja sanoo, että kalvot on puhkaistava. Alan itkeä väsymyksestä ja siitä, etten olisi toivonut kalvoja puhkaistavan. Ennen kuin ehdin sanoa kuitenkaan mitään, kätilö sanoo haastavasti “eli et suostu siihen, mun on sitten kai pakko soittaa tänne lääkäri joka tekee saman”. Olen hämmentynyt, enkä oikein ymmärrä, mistä kätilö hermostui. Synnytyskertomuksessa lukee “synnyttäjä vastustaa kalvojen puhkaisua”. Kalvoja ei kuitenkaan onnekseni tarvitse puhkaista. Seuraavaksi, jo toisen kätilön ollessa paikalla, kätilö huokaisee äänekkästi “ei tämä kyllä etene nyt yhtään”. Toinen kätilö yrittää vähän pehmentää kommenttia, mutta hiljaa. Koen olevani hankala, ikävä ja huono synnyttäjä, jonka lapsi ei vain synny.

Otan epiduraalin ja koitan levätä. On yö ja saan kovan kuumeen epiduraalista. Olo on luonnollisesti kamala ja makaan villatakkini alla. Neljän aikaan yöllä alan olla auki kokonaan ja kätilö toteaa, että voin alkaa pikkuhiljaa etsiä ponnistussuuntaa. Nousen pystyyn ja koitan, mutta olen ihan pihalla. Pyydän apua, mutta kätilö kirjoittaa koneellaan raporttia eikä ehdi luokseni. Viereisessä huoneessa on kiireellisempi tilanne ja kätilö vastaa meistä molemmista. Aika kuluu ja kätilö käy huoneessa koneella, pyydän apua ja hän poistuu. Yhä uudestaan. Olen todella ahdistunut. Kun kätilö vihdoin ehtii huoneeseen pidemmäksi hetkeksi hän pyytää minut selälleni puoli-istuvaan asentoon ja käskee ponnistamaan. Pyydän, että saisin jäädä pystyyn, mutta hän käskee minut makaamaan ja nostaa jalkani ylös pidikkeille. Ajattelen epäuskoisena, että tämä ei voi olla totta, minä synnytän tässä asennossa, jossa äitini on pakotettu synnyttämään 70- ja 80-luvuilla! Minä, 2000-luvun nainen! Olen luovuttanut synnytykseni ulkopuolisille, minulle ei puhuta, olen paniikissa, mutta kätilö ei edes yritä saada kontaktia. Imukuppitiimi soitetaan paikalle, vasta lääkäri ottaa kontaktin ja katsoo silmiini, jotta rauhoitun vähän. Ponnistaminen selällään jalat kiinni on nöyryyttävää ja tuntuu väkivallalta. Lopulta tyttäreni syntyy ilman imukuppia ja saan hänet rinnalleni. Vuoro on taas vaihtumassa ja kaikilla on hoppu kun minut pitää vielä ommella.

Koen sairaalassa niin valtavaa häpeää synnytyksestä, etten pysty poistumaan perhehuoneestamme kuin suihkuun ja vessaan.

Kaksi vuotta myöhemmin voin jo sanoa, että olen saanut traumaattiselta synnytyskokemukseltani paljon, vaikka se on mielessäni edelleen usein. Sain upean tyttären, häpeä sai myöhemmin vihan muodon ja on synnyttänyt elämääni paljon hyvää. Olen tarkempi rajoistani ja tiedän tarkalleen, minkälaista läsnäoloa seuraavaan synnytykseeni vaadin: kiireettömyyttä, kunnioitusta, lämmintä kannustusta. Haluan kuulla vahvistusta siitä, että kehoni kykyyn synnyttää luotetaan! Synnytyksen syvällisen fysiologian ymmärtäminen olisi hirvittävän tärkeää ja myös rakenteiden tulisi vastata synnyttäjän tarpeita. Tämä blogi on mielestäni todella tärkeä keskustelunavaus, sillä ongelmaa ei tunneta tai haluta kuulla. Omasta kokemuksestani puhe ahdistavasta ja loukkaavasta synnytyskokemuksesta kääntyy usein henk.koht. ongelmaksi tai se kuitataan “huonolla tuurilla”. Toivon, että omani ja muiden naisten kertomukset antavat muodon ja nimen tilanteelle, jossa nyt olemme, ja auttavat ajan kanssa rakentamaan Suomeen naisystävällisempää synnytyskulttuuria.

OYS 2007

Meillä oli salissa 2 ihanaa kätilöä,Minna ja Sanna jotka olivat todellakin tehtäviensä tasalla olevia AMMATTILAISIA! Kaikesta huolimatta poikamme syntyi sinisenä ja vetelänä,joten toinen kätilöistä lähti viemään poikaamme keskolaan. Meni noin 15min kun huoneeseemme tuli vanhempi hoitaja, ihminen joka ei liittynyt tähän synnytykseen millään tavalla. Hän sanoi tylysti että lastenlääkäri tulee kohta juttelemaan ISÄN kanssa. Kysyin että elääkö poikamme, johon hoitaja totesi tylysti, että eipä hän kaikkien vauvojen perään ehdi kysellä…. Hetken mietin että nakkaan tuota naista alusastialla, kunnes Minna tuli huoneeseen hymy korvissa ja totesi että isä saa tulla nyt katsomaan vauvaa ja äitikin sitten kun on ommeltu…. Tuon yhden hoitajan takia jäi tosi p*ska maku tuosta reissusta,olimmehan vuotta aikaisemmin menettäneet tyttäremme vain 1kk ikäisenä…..

VKS 2012

Synnytin esikoiseni sektiolla perätilan vuoksi. Päätös tehtiin äkkiä kovan turvotuksen takia, joka ei kuitenkaan ollut raskausmyrkytys, mutta kuitenkin todella vaikea tilanne. Alkuun kaikki menee ihan hyvin, paitsi se häiritsee vähän, kun ei oikein kerrota mitään mitä tapahtuu. Tärisen vähän, luulin ensin että kylmästä. Kun minua aletaan viemään leikkaussaliin, alan täristä enemmän. Leikkaussaliin päästyämme tärisen jo niin kovaa, että mieheni ja kaksi muuta miestä joutuu pitämään minusta kiinni kun puudutusta laitetaan, sain niin kovan shokin. Sain myös jotain rauhoittavaa lääkettä kanyylin kautta mutta se ei auttanut kuin pari sekuntia ja taas alkoi tärinä. Kukaan ei kertonut minulle miltä puudutus tuntuu, säikähdin kun sain ensin oikeaan jalkaan kuin sähköiskun, sitten vasta kysyttiin että missä tuntuu. Sen jälkeen tuntui toisessa jalassa ja tajusin vasta siitä että se puudutus on nyt laitettu. Vauva syntyy hetkeä myöhemmin ja kuulen parkaisun. Mieheni ja kätilö lähtee putsaamaan vauvaa ja minua ommellaan kiinni. Alan tajuamaan, että jotakin on pielessä, mutta minulle ei kerrota mitään vielä. Kätilö tuo vauvan vain nopeasti näytille ja sanoo jotakin (en muista mitä, kun olin niin järkyttyneessä tilassa) ja sitten lähtee kovaa vauhtia pois ja mieheni menee mukana. Joudun heräämöön ja olen ihan tokkurassa vahvojen kipulääkkeiden vuoksi. Mieheni tulee käymään ja kertoo, että meidän vauva on joutunut tehovalvontaan, koska on niellyt verensekaista lapsivettä, mutta että kaikki on ok muuten. No, myöhemmin kävikin ilmi että lapsella oli sydänäänet romahtanu, oli hengittänyt verensekaista lapsivettä. Sain kuulla, että lääkärit epäilivät myös kitalakihalkiota. Tämän he peruivat hetkenpäästä ja tilalle tuli uusi epäily, että munuaisissa on vikaa, koska lapsi ei virtsaa. Minua ei meinata päästää katsomaan omaa vauvaani. Mieheni väittelee lääkäreiden ja hoitajien kanssa sanoen, että kyllä äidin pitää saada oma lapsi nähdä, että koska tullaan? Hän ei enää neuvottele, vaan päätti, että nyt mennään. Pääsin illemmalla vasta katsomaan vauvaani joka makasi letkuissa ja tipoissa. Se oli kauhea näky, mutta kuitenin olin onnellinen uudesta tulokkaasta. Kun makasin osastolla sen muutaman päivän ja vauvani oli teholla, hoitajilta loppui totaalisesti kiinnostus minua kohtaan. Tunsin oloni sellaiseksi että olisin ollut kauhea taakka. Muut, joilla oli vauva onnellisesti vieressä saivat lempeää kohtelua, kyseltiin vointia joka kerta kun tultiin hoitamaan ja kerrottiin vauvan hoidosta. Minulta ei kukaan kysynyt, että minkälainen olo, kuinka vauva voi? Olin tosi surullinen vauvani vuoksi, mutta koska lähdin jo nopeasti liikkelle koska en halunnut jäädä makaamaan, pääsin aina kun halusin vauvan luokse. Kukaan ei koskaan oikein kertonut vauvastakaan kunnolla mitään, että miten on mennyt esim yöt, oliko ollut jotain häikkää tms. Kukaan ei missään oikein kertonut mitään. Sitten tuli päivä, kun minulle tultiin sanomaan että pääsen kotiin. Lähdin kotiin ilman vauvaani, koska hän joutui olemaan vielä sairaalassa, pää oli täynnä kysymyksiä joihin en ollut saanut kunnon vastausta. Oli tyhjä olo, kun ketään ei tuntunut kiinnostavan miltä minusta tuntui, kuinka vauvani voi, tai kuinka minä voin. Kukaan ei kertonut miten tulee leikkauksen jälkeen jatkaa elämää, saako liikkua normaalisti, saako nostella tavaroita, kukaan ei kertonut että mitä tulee tehdä jos kuume nousee, niinkuin se nousikin. Hemoglobiini oli verenhukan takia alhaala eikä siitäkään oltu sanottu mitään. kukaan ei kertonut vauvanhoidosta paljon mitään. Tuntui, että oli todella vaikea saada tietoa mistään ja koska olin yksin osastolla enkä vauvan kanssa, minusta ei tarvinnut välittää niin paljon kuin muista äideistä joilla oli suloinen pieni nyytti mukana. Kutakuinkin synnytys ja sen jälkeinen kohtelu oli, kuin olisin ollut vain jotain karjaa. Kyllä sen ymmärtää että on paljon synnyttäjiä mutta kyllä silti inhimillisyys toista ihmistä kohtaan tulee säilyttää. Ihmiset on yksilöitä eikä mitään liukuhihnatavaraa. Minut jätettiin ihan yksin, seuranani oli kyllä rakas mieheni, yhtä tietämättömänä kuin minäkin. Toivottavasti toinen synnytys ja sen jälkeinen aika menee paremmin.

PHKS 2006

Repesin imukuppisynnytyksessä pahasti, episiotomiahaavan jatkeeksi peräaukkoon asti. Kätilö katsahti alapäähäni ja tokaisi, että taidetaan kutsua lääkäri ompelemaan. Tästä päättelin, että repeämä on iso. Kysyessäni tarkasti, kuinka paljon ja miten repesin, kätilö ei suostunut vastaamaan, vaan sanoi, että tuleehan noita imukupin kanssa. Sain tietää alapääni tilan vasta kaksi vuorokautta myöhemmin, kun osaston kätilö kuvaili sen minulle. Tuntui pahalta, että minulta salattiin omaa kehoani koskevaa tietoa.

Repeämän ompelussa en saanut riittävää puudutusta. Ensimmäiset tikit eivät tuntuneet, mutta viimeiset 5-6 ommelta sattuivat kovasti. Puudutusta ei ollut enää jäljellä. Kertoessani kivusta sain ilokaasua, mikä ei tietenkään auttanut. Tunsin, että minua ei kuulla ja minun kivusta ei välitetä. Tilannetta pahensi se, että varsinainen synnytys oli ohi ja olin varautunut jo kivun loppumiseen. Kipu oli turhaa kipua. Ompelu puuduttamatta oli kivuliain, nöyryyttävin ja ahdistavin kokemus synnytyksessäni.

Kokemukseni vei minut pelkopolille seuraavassa raskaudessa ja minua helpotti pelkopolin kätilön anteeksipyyntö tapahtuneesta ja lupaus saada tarvittaessa tarvittava puudutus ompelun ajaksi. Näiden jälkeen uskalsin lähteä synnyttämään uudelleen.

TAYS 2012

Lapsivesien mentyä aamuyöstä soitan synnytysvastaanotolle ja saan kehotuksen lähteä ajamaan tunnin matkaa sairaalaan saman tien. Ajelemme puolisoni kanssa valoisassa kesäyössä iloisina ja jännittyneinä: neljän vuoden yrityksen ja odotuksen jälkeen pieni tyttäremme on vihdoin tulossa luoksemme!

Hyvä tuulemme pysyy yllä sairaalaan saapuessamme. Synnytysvastaanotolla on hiljaista ja henkilökunta on ystävällistä. Kohdunsuuni on jo neljä senttiä auki, joten pääsemme saman tien synnytyssaliin. Salissa kaikki muuttuu. Tajuan heti kätilön tavatessani, etteivät henkilökemiamme kohtaa lainkaan. Päätän yrittää jättää asian huomiotta, sillä luulen, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Kukaan ei ole kertonut minulle että synnyttäjällä on oikeus pyytää synnytyksessä avustavan kätilön vaihtoa – kuulen asiasta vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä.

Kätilön lisäksi salissa on kätilöopiskelija, jolle synnytyksestä vastaava kätilö alusta asti puhuu minun asioistani ikään kuin minä en olisi läsnä lainkaan. Kätilö kulkee sisään synnytyssaliin varoittamatta ja tulee koputtamatta myös vessaan, vaikka minä istun pöntöllä.

Kätilö kohtelee sekä minua että miestäni ylimalkaisen ylimielisesti, eikä missään vaiheessa synnytyksen aikana anna oma-aloitteisesti tietoa synnytyksen kulusta. Kysyttäessäkin vastaukset ovat todella ympäripyöreitä ja välillä kätilö vastaa kysymyksiimme tiuskimalla. Kätilö ei millään tavalla kannusta minua synnytyskipujen kestämiseen eikä ehdota mitään kivunlievityksiä, vaikka olen heti synnytyksen alussa sanonut toivovani, että kätilö antaisi minulle tietoa ja suoria ehdotuksia kivunlievityksestä. Olen toivonut aktiivista synnytystä, mutta kätilö ei kerro minulle mitään tarjolla olevista luomummista kivunlievitysvaihtoehdoista. Ne ei-lääkkeelliset kivunhelpotuskeinot, joita synnytyksessä käytän, löydämme mieheni kanssa yrityksen ja erehdyksen kautta itse, täysin ilman kätilön apua.

Ainoa lääkkeellinen kivunlievityskeino, josta itse ymmärrän kätilöltä kysyä, on paljon puhuttu epiduraalipuudutus. Sitä koskevaan kysymykseeni kätilö vastaa kysymällä minulta, haluaisinko lukea esitteen aiheesta. En halua synnytyskipujen keskellä edes yrittää esitteen lukemista, ja kätilön suullisesti antama tieto epiduraalista jää vähäiseksi. Informaation antamisen sijaan kätilö tivaa minulta: ”No, haluatko sä sen epiduraalin vaiko et?”. Minä en oikeasti haluaisi sitä, sillä ainakin toistaiseksi kestän kipuja ilmankin. Myönnyn kuitenkin epiduraaliin, koska minua pelottaa, sillä kommunikaatio kätilön kanssa ei toimi lainkaan eikä hän suostu antamaan minulle tietoa synnytyksen edistymisestä. Pelkään kuollakseni, että synnytys pitkittyy, synnytyskivut yltyvät hallitsemattomiksi ja jään ilman minkäänlaista apua.

Ennen epiduraalia varmistan kätilöltä, että pääsen vielä liikkeelle puudutuksen jälkeen. Hän toteaa, että puolen tunnin pedillä lepäämisen jälkeen saan taas lähteä kävelemään. Saan pelkopiikin selkääni ja kas, supistuksekin katoavat kipujen mukana. Kätilö, joka ei etukäteen kertonut mitään epiduraalin mahdollisista haittapuolista, toteaa, että niinhän epiduraalin kanssa usein käy. Minuun pumpataan oksitosiinia, jotta supistukset toimisivat paremmin, enkä saa liikkua sängyltä, sillä tippateline ei ole liikuteltava. Minut katetroidaan, ja kun makaan sängyllä pelosta ja puudutuksesta lamaantuneena, kätilö tulee sängyn viereen kertomaan, miten ”Synnyttäjäaines on nykyisin muuttunut, sillä naiset haluavat synnyttää puudutettuina. Ei kuitenkaan tarvitsisi, sillä synnytyskipu on positiivista kipua”. Tunnen itseni nöyryytetyksi, sillä minä en halunnut puudutusta vaan toivoin kannustusta aktiiviseen synnytykseen.

Kun synnytys etenee ponnistusvaiheeseen, kätilö käskee minua ponnistamaan itse valitsemassani asennossa. Käyn kontilleni, sillä se tuntuu helpoimmalta, ja kuulen, kuinka kätilö päivittelee selkäni takana opiskelijalle, että ”Et olekaan varmasti nähnyt tällaista ennen. Ei tällaisessa asennossa voi kauan ponnistaa, mutta kyllä hän vähän aikaa voi yrittää”. Minulle hän ei sano mitään.

Supistukset eivät edelleenkään toimi kunnolla ja ponnistus pitkittyy. Minut käännetään kontiltani selälleni ja jalkani nostetaan telineisiin, joista toinen pettää jokaisella ponnistuksella, kun varaan telineeseen painoani. Supistukset ovat lyhyitä ja tehottomia, ja vaikka jokaisen supistuksen kesto riittää vain kahteen kunnolliseen ponnistukseen, minut pakotetaan ponnistamaan jokaisella supistuksella kolme kertaa. Ponnistettuani kaikin voimin yli tunnin huudan, etten jaksa enää, ja kyllästyneen näköinen kätilö häipyy huoneesta sanaakaan sanomatta hakemaan imukuppitiimiä. Tunnen olevani sekä epäonnistunut että suunnaton rasite.

Synnytys päättyy imukuppiulosauttoon, jonka yhteydessä kätilö tekee minulle suuren episiotomian. Synnytyksen jälkeen välilihaani ommellaan puolitoista tuntia: ensin ompelee opiskelija, joka joutuu kuitenkin kätilön käskystä purkamaan kaikki ompeleet, ja sitten ompelee kätilö. Kukaan ei lohduta minua eikä kysele vointiani. Jälkeisvaiheessa kätilö painaa kohtuani ja kun huudan kivusta, hän kivahtaa kovalla äänellä: ”Kaikki on aivan hyvin!”. Minä vaikenen.

Kun lapsi on syntynyt, kätilö ei onnittele minua eikä puolisoani. Hän tarkastaa lapsen voinnin ja kysyy, otanko lapsen rinnalleni. Olen kaikesta tapahtuneesta niin sekaisin, että vastaan, etten tiedä, ja kätilö komentaa minua: ”Se olisi kyllä lapselle kaikkein paras paikka juuri nyt!”. Otan lapsen rinnalleni tuntien enemmän nöyryytetyksi tulemisen häpeää kuin iloa siitä, että kauan odottamamme tytär on vihdoin turvallisesti sylissäni.

Synnyttäneiden vuodeosastolla katson pientä tytärtäni ja itken. Olen iloinen hänen syntymästään, mutta päällimmäinen tunteeni on henkeäsalpaava häpeä. Minut on nöyryytetty, sillä kätilö on kävellyt ylitseni ja kohdellut minua arvottomana, eikä minulla ole pyynnöistäni huolimatta ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa elämäni voimallisimpaan tapahtumaan. Kätilö on tehnyt minusta mykän objektin ja jättänyt yksin kantamaan seuraukset. Olen synnytyksestä kipeä sekä henkisesti että fyysisesti – episiotomiahaavan lisäksi saan synnytyksen jälkeen vielä kohtutulehduksen ja makaan sairaalassa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Uskon, että kohtutulehdusta ei olisi tullut ilman imukuppia, ja imukuppia ei todennäköisesti olisi tullut, jos epiduraali olisi jäänyt ottamatta eli jos kommunikaatio kätilön kanssa olisi toiminut paremmin ja olisin voinut luottaa ja tukeutua häneen.

Vielä nytkin, viisi kuukautta synnytyksen jälkeen, itken synnytyskokemustani lähes päivittäin, vaikka olen hakenut ja myös saanut traumaani keskusteluapua. Jos vielä joskus menen TAYSiin synnyttämään, pyydän synnytyssaliin mukaani paitsi puolisoni myös huolella valitun doulan. En halua enää toista sellaista synnytystä, jonka aikana joudun kokemaan jääneeni ammattilaisten taholta heitteille. Ei kai synnytys, jossa avustavaan ammattilaiseen voi luottaa myös henkisellä tasolla, voi olla liikaa vaadittu? Ennen synnytystä oletin kohtaavani sairaalassa kätilön, jolla on sosiaalista silmää, synnytyssalikokemuksen tuomaa käytännön tietotaitoa ja rohkeutta tukea synnyttäjää myös kosketuksen avulla. Synnytyksestäni vastannut kätilö ei kuitenkaan kannustanut minua tulemaan toimeen kivun kanssa eikä koskettanut minua muulloin kuin toimenpiteiden aikana. En suostu uskomaan, että vika olisi ylioptimistisissa odotuksissani. Esimerkiksi imukuppitiimin lääkäri onnistui lyhyen kohtaamisen aikana muutamalla hyvin valitulla ystävällisellä sanalla helpottamaan oloani huolimatta siitä, että hänen työnsä synnytyksessä oli se kaikkein brutaalein.

NAISTENKLINIKKA 2001 ja 2011

Sain keskenmenon 18-vuotiaana. Olin naistenklinikan päivystyksessä ja keskenmeno päätyi kaavintaan. Samantien kun heräsin anestesiasta, aloin itkemään lapseni perään. Heräämössä oleva hoitaja tiuskaisi minulle “On kyllä aikoihin eletty kun ipanat itkevät lastensa perään”. Olin vielä ihan sumuinen kaikista lääkkeistä joten en sanonut siihen mitään. Sitten osastolla jouduin viettämään yön ja heräsin yöllä taas itkemään. Naapurisängyssä oleva nainen hiukan käski minua lopettamaan nyyhkytyksen, “odota laps vielä kymmenen vuotta niin sitten susta on äidiksi”. Tuntui kuin minä olisin aiheuttanut keskenmenon. Annoin sitten seuraavana aamuna palautetta osastolla heräämöhoitajan sanoista ja osaston hoitaja päivitteli, ettei tuollainen puhe ole talon tapoihin kuuluvaa oli asiakas minkä ikäinen tahansa.

Sain sitten uuden keskenmenon, kymmenen vuotta myöhemmin joulukuussa 2011. Olin kahdeksannella viikolla raskaana. Itkin sitä miten pahalta kaikki tuntui, miten oma kaksivuotiaani oli joutunut näkemään minut vertavaluvana ja itkin suruani keskenmenostani. Hoitaja sanoi viileästi “No mutta sehän oli vasta ihan aluillaan”. En siihenkään osannut sanoa mitään, mietin vain että miksiköhän kahdeksan viikkoinen lapsi ei ole itkuni arvoinen. Tämä kyseinen keskenmeno pitkittyi ja kolmen päivän päästä jouduin kaavintaan. Silloin lääkäri yritti vetää raskausmateriaalia pihdein ulos kohdustani ja se toimenpide oli niin järkyttävän kivulias, että käskin häntä lopettamaan. Ensimmäistä kertaa tuntui, että osasin määrätä omasta kehostani ja lääkäri lopetti toimenpiteen ja sanoi että hyvä, kunnioitan sinun tahtoasi ja laitan lähetteen kaavintaan.

Uskon, että olen saanut kokea hurjan synnytyksen etelä-Amerikassa ja nuo kaksi vaikeaa keskenmenoa siksi, että osaisin pitää puoleni ja sanoa suoraan jos jokin tuntuu pahalta. Ollut vaikeita mutta hienoja oppiläksyjä ja ne ovat näyttäneet, miten vahva nainen ja äiti minä olen. ❤

JORVI 2012

Ponnistaessani vauvaani maailmaan, tunnen yhtäkkiä kuinka kätilö survoo sormensa sukupuolielimeeni venyttäen ja repien vaginaani alaspäin ja edestakaisin sivuttain erittäin kivuliaasti. Huudan hänelle ”Sormet pois! Tuo sattuu!” Kätilö ei kuule hätääni, vaan toistaa toimenpiteensä kaksi kertaa uudelleen. Järkyttyneenä koen olevani kätilölle vain synnytyskone, jolla ei ole tunteita.

Vauvan synnyttyä olen unohtanut tuon syvästi nöyryyttävän ja itsemääräämisoikeuttani loukkaavan tapahtuman hormoonihuuruissani, mutta tapahtuma palautuu mieleeni pari päivää myöhemmin. Olen vielä osastolla ja itkuinen. Onneksi tulen kuulluksi, hätäni ja ahdistukseni huomataan, sekä saan antaa tapahtuneesta palautetta. Viikkoa myöhemmin olen juttelemassa synnytystäni avustaneen kätilön kanssa ja hän pyytää minulta anteeksi sitä, ettei kommunikoinut kanssani paremmin.
Tapahtuma järkytti perusturvallisuudentunnettani ja jätti minuun syvät haavat, jotka eivät koskaan häviä, mutta haavat arpeutuvat kuitenkin pikku hiljaa. Toipumiselleni on ollut erittäin tärkeää se, että kätilö ymmärsi kuinka pelottavaksi ja ihmisyyttäni loukkaavaksi hänen toimintansa koin, ja että hän pyysi minulta sitä anteeksi. Toimenpide, jonka hän oli tarkoittanut synnytykseni avuksi, olikin minun kokemanani väkivaltaa, kun hän ei kanssani siitä etukäteen sopinut.

TAYS 2010

Olen synnytysvastaanotossa keskenmenon vuoksi. Päivystävä gynekologi on ärtynyt ja kiireinen. Minä toivon vauvan olevan vielä hengissä, hän töksäyttää että kohdussa on raskausmateriaalia joka pitää saada pois. Varoittamatta hän laittaa cytotecit peräsuoleen, kertoo vasta jälkikäteen mitä teki.

TAYS 2006

Olen ponnistamassa esikoistani, tunnen piston välilihassa. Kysyn hämmästyneenä kätilöltä mitä tapahtuu, hän sanoo puuduttaneensa välilihan. Hätäännyn, aikooko hän leikata? Ehdin siinä kieltää leikkaamisen, jää olo että hän olisi myös leikannut kysymättä ja varoittamatta, puudutuskin tuli täysin yllättäin sopimatta tai varoittamatta. Samassa synnytyksessä kätilö pistää minulle supistavan pistoksen reiteen niin että sanoo pistävänsä vaikka neula on jo sisällä, myöhemmin kun repeämiäni ommellaan, minulle ei kyselyistäni huolimatta kerrota montako tikkiä laitetaan ja minne.

Kerro kokemuksesi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s